Uskomaton Matka

Huilunsoittaja

Meriel

Kävelen kadunvartta pitkin ilman suuntaa mihin mennä. On lämmin kesäpäivä. Vaikka minulla on kuuma, vedän päässäni olevaa huppua syvemmälle. En halua, että kukaan tunnistaa minua. Huilunsoittaja. Se minä olen. Kahden tunnetun ja arvostetun huilunsoittajan tytär. Mitäkö se tarkoittaa? Sitä, että pystyn huilua soittamalla kanavoimaan sisälläni olevaa taikaa.
En ole eksynyt, mutta en myöskään halua palata kotiin. Täydelliset vanhemmat, täydellinen tytär. Sitä kaikki olettavat. En koe olevani täydellinen. Kotona vanhempani kohtelevat minua kuin olisin yhä heikko ja avuton pikkutyttö. Mutta sitä en ole, enkä aio olla jatkossakaan.

Olin niin ajatuksissani, että ehdin kävellä satamaan. Mikä upea meren tuoksu. Kävelen yhdelle laitureista, ja istahdan sen päähän. Aaltojen ääni tuudittaa minut herkkään harmoniaan. Rakastan tätä tyyntä oloa. Otan huiluni repustani, ja asetan suukappaleen huulilleni. Soitan sointuja blokaten sataman äänet. Vesi alkaa liikkua sitä mukaa, kun soitan. Soitan, kunnes olen saanut soitettua mielestäni tarpeeksi. Pakkaan huilun takaisin reppuun, ja nousen ylös lähteäkseni. Silloin huomaan hänet. Edessäni seisoo perheeni kotiapulainen Dinia. Säikähdän häntä ja olen pudota laiturin reunan yli. "Tulin noutamaan teidät kotiin neiti", hän sanoo. Taas vanhempani ovat lähettäneet hänet perääni. Ihan kuin haluaisin palata. "Hyvä on, mennään", vastaan Dinialle ärtyisästi ohittaessani hänet.

Kotiin päästyämme voitte varmasti arvata mitä ensimmäisenä tapahtui. Vanhempani hyysäsivät taas aivan liikaa. Onnekseni he keskittyivät pian juttelemaan Dinian kanssa, joten pääsin livahtamaan yläkertaan huoneeseeni.

Avaan huoneeni oven, ja astun sisään. Täydellisessä järjestyksessä kuten aina. Suljen oven perässäni. Otan repun selästäni. Poimin huilun sen sisuksista, ja nakkaa repun sen jälkeen nurkkaan. Lasken huilun pöydälle ja siirryn vaatehuoneeseeni. Hupullisen viittani laitan sievästi naulakkoon roikkumaan. Seuraavaksi etsin itselleni yövaatteita.
Minishortsit ja t-paita saavat kelvata. Vaihdan vaatteeni niihin ja menen kylpyhuoneeseeni tekemään normaalit iltatoimet. Vartin päästä olen täysin valmis nukkumaan. Kömmin vuoteeseen, suljen valot ja sen jälkeen silmäni. Vaivun syvään uneen.

Herään auringonvalon tunkeutuessa verhojen välistä huoneeseeni. En jaksaisi nousta. Päätän kääntää kylkeä, ja kokeilla jos saisin vielä vähän aikaa nukuttua. Kun uni ei tule, nousen ylös sängystä. Käyn tekemässä aamutoimet ja suuntaan niiden jälkeen taas vaatehuoneeseeni. Mietin ikuisuudelta tuntuvan ajan, mitä pukisin päälleni. Lopulta päädyn valkoiseen toppiin, sinisen värisiin korkeavyötäröisiin farkkuihin ja metsänvihreään avattavaan huppariin, joka korostaa vihreitä silmiäni. Kengiksi valitsen valkoiset lenkkarit. Somistan asuani vielä kaulakoruilla ja sormuksilla. Lopuksi harjaan vielä kuparin väriset, laineikkaat hiukseni ja teen pikaisen meikin. Olen valmis.

Otan reppuni ja pakkaan huilun mukaan. Sitten livahdan huoneestani ja suoraan ulko-ovesta ulos. En varmasti tuhlaa tätä kaunista päivää sisällä opiskeluun. Vanhempani opettavat minua kotona, mutta muut minun ikäiseni käyvät magialukiossa. Haluaisin mieluummin käydä koulussa kuin opiskella päivät pitkät kotona. Mutta rikkaat lapset eivät käy julkisissa kouluissa, tai näin ainakin vanhempani väittävät. Päätän unohtaa heidät hetkeksi, ja suunnata metsään. Kuljettuani metsässä hetken verran, tulen aukiolle, jossa tapaan harjoitella loitsuja, joita vanhempani eivät halua opettaa minulle. Ne ovat kuulemma liian vaaarallisia aloittelijoille. Minun onnekseni läheisessä kirjastossa sattui olemaan taikaopuksia.

Lasken reppuni maahan, ja otan sen sisuksista huiluni. Kauniin hopeisen poikkihuilun (joka on muuten kätevää kokoonpuristettavaa mallia). Aion kokeilla tänään loitsua, joka laskee ympäristön happitasoa. Kirjassa varoitettiin, että loitsun kanssa on oltava varovainen, sillä sen kanssa saattaa sattua vahinkoja. Syy, miksi haluan osata tämän loitsun on , että se on hyvä puolustuskeino, mutta silloin loitsu ei saisi vaikuttaa tekijään. Ja jos joudun joskus käyttämään tätä loitsua, niin haluan, että se ei vaikuta minuun. Asetan huuleni suukappaleelle. Vilkaisen vielä kirjasta, miten loitsu kuuluu soittaa, ja sitten kokeilen sitä. Soitan, mutta mitään ei tapahdu. Soitan vielä jonkun aikaa, kunnes kyllästyn siihen, ettei mitään vieläkään ole tapahtunut. Lopetan soittamisen. Lasken huilun reppuni päälle, ja poimin kirjan käsiini. Tutkin kirjan loitsua, mutta en huomaa mitään, minkä olisin voinut ohittaa vahingossa. Päätän vain laittaa kirjan ja huilun takaisin reppuun, ja lähteä kotiin. 

Kotimatkalla poikkean kirjastossa palauttamassa kirjan takaisin. Kävelen kirjastoon sisään ja ohi kuorsaavan kirjastotädin, joka istuu tiskin takana. Suunnistan kirjahyllyjen välissä, kunnes löydän kirjalle oikean paikan. Kurottaudun laittamaan kirjan oikealle paikalleen, ja onnistun siinä juuri, kun huimausaalto iskee minuun. Lattia tuntuu huojuvan sen verran, että joudun ottamaan tukea kirjahyllystä. Kohtaus kestää hetken, kunnes lattian liike tuntuu häviävän. "Johtunee varmaan siitä loitsusta, minkä tein aiemmin", pohdin mielessäni. "Mutta miten se voi vaikuttaa vasta nyt?"

Kävelen kotini pihatietä pitkin. Huimaus meni hetkeksi ohi, mutta palasi jonkin ajan kuluttua pienenä heijaavana tunteena. Avaan ulko-oven ja suuntaan olohuoneeseen. Lysähdän sohvalle ja suljen silmäni. Pakko levätä hetki. Silloin äiti marssii tomerana olohuoneeseen. "Kuulitko jo, että Odin palaa yliopistosta huomenna?", äiti sanoo innoissaan. Raotan silmiäni ja pudistan päätäni. "Ai et vai", äiti toteaa kummaksuen. "Noh kuitenkin. Pääset taas näkemään veljeäsi ja harjoittelemaan hänen kanssaan! Odotat sitä varmasti kovasti", hän jatkaa. "Juu tietenkin miten vain", vastaan. Äiti hymähtää tyytyväisenä ja poistuu huomeesta hyräillen. Ajattelen veljeäni Odinia. Hän on minua kaksi vuotta vanhempi ja käy samaa yliopistoa kuin vanhempani vuosia sitten. Hän aikoo opiskella huilunsoittajamestariksi. Ilmeisesti hän kokee velvollisuudekseen opettaa ja valmentaa minua samaan yliopistoon. Kaikki tässä talossa olettavat minustakin tulevan huilunsoittajamestari. En edes tiedä haluanko sitä.

Kello on jo 17.07, kun herään lepotauoltani. Näen Dinian istuvan nojatuolissa lehteä lukien. "Hei Meriel, miten voit?", hän kysyy. Korjaan asentoani peiton alla, jonka joku oli laittanut päälleni nukkuessani. "Ihan hyvin kaiketi", vastaan. "Huomasin, että ette näyttänyt kovin hyvinvoivalta, joten toin kuumemittarin. Mittaatko onko sinulla kuumetta", Dinia sanoo. Otan kuumemittarin viereiseltä sohvapöydältä ja laitan sen suuhuni. 39,2°C. Ojennan mittarin Dinialle, ja hän kauhistuu lukemasta. "Hyvänen aika. Odota siinä, niin haen isäsi", hän sanoo ja kipittää ulos huoneesta. Isäni on erikoistunut lääketieteelliseen huilunsoittoon.
Kun he saapuvat isäni nostaa kätensä otsalleni. "Korkea kuume", hän mutisee. Hän ottaa huilunsa esiin ja alkaa soittaa. Oloni tuntuu paranevan heti. Isä soittaa vielä hetken aikaa. Räpyttelen silmiäni, koska minua alkoi väsyttää soiton aikana. "Loitsu saattaa aiheuttaa väsymystä, joten ole varovainen kun lähdet liikkeelle, okei?", isä sanoo ja hymyilee. Nyökkään, ja sen jälkeen isä poistuu.
Päätän nousta ylös, koska muuten nukahtaisin uudestaan. Laahaudun Dinian avustuksella yläkertaan omaan huoneeseeni, ja sinne päästyäni istahdan unisena sängyn reunalle. Pyydän Diniaa tuomaan yövaatteeni ja sillä välin riisun päivävaatteeni. Vaihdan vaivalloisesti vaatteet ja sen jälkeen painun pehkuihin.