{Adoptiolapsi} ~Blind Channel~

17. Äänet sisälläni

TW⚠️TW
Ahdistuskohtaus

Olivian pov.
Istun huoneemme sängyllä kanssani vain ajatukseni. Tällä kertaa ajatukseni leijailivat huomisessa. Finaali.
Ainoa ajatus joka oikeasti leijaili päässäni. Muut siihen liittyvät vain makoilivat niinsanotusti maassa. Olen aina vihannut jos ihmiset katsovat tai tuijottavat, mutta tällä kertaa ihmisiä oli jotain 200 miljoonaa. Jos miljoona ahdisti minua paljon, niin nyt ahdisti 200 kertaa enemmän. Suljin silmäni ja kävelin vessaan ja katson peiliin.
Olet yksin...
Sanoi ääni sisälläni. Kyynel valui poskellani, kun tuo sama lause toistui pääni sisällä useampia kertoja. Tällä kertaa kyynel kertoi ahdistuksesta, eikä onnesta, niin kuin viime kerroilla.
Et pysty siihen... kukaan ei ole auttamassa sinua..olet yksin..
Ääni jatkoi pääni sisällä. Silmäni sumenivat enkä nähnyt enää juuri mitään. Valuin kylmää vessan seinää pitkin lattialle ja halasin jalkojani. Nojasin polviini ja annoin kyynelten viimein tulla. Äänet voimistuivat sisälläni ja tuntui, että leijuisin ajatusteni mukana. Kyyneliä valui kuin saavista olisi kaatanut ja ahdistus kasvoi.  Jos joku nyt kysyisi minulta paljonko on 1+1, en pystyisi vastaamaan. En oikeastaa pystyisi puhumaan laisinkaan. Yritin hengittää rauhassa ja pyyhkiä kyynelmertani, mutta turhaan. Hengitykseni tihentyi ja tuntui, että keuhkojani ei enää olisi. Nousin ylös ja katsoin peiliin. Poskeni olivat punaiset kyynelten takia. Löin nyrkillä  lasin rikki. Yhtäkkiä peilin hajonneisiin osiin ilmestyi tutut, liiankin tutut kasvot.
"Olivia. Et pysty siihen. Turha edes yrittää. En koskaan halunnut olla ystäväsi. Olet aivan turha..."
Emilia sanoi. Katsoin vain seinnää kauhistuneena. Räpsäytin silmiäni ja kasvot olivat poissa. Hävisivät kuin tuhka tuuleen. Painoin taas pääni polviini ja ajattelin Emilian sanoja.
Turha edes yrittää...

Joel pov.
".. i was nice too see you, bye!" Sanoin faneille, jotka halusivat kuvan ja nimmarin. Kävelin kaupasta kohti hotellia, jossa majoitumme. Avasin hotellin oven ja kävelin hissiin. Oikean kerroksen kohdalla kävelin huoneemme kohdalle. 361, lukee ovessa. Avaan oven avaunkortilla ja heitän kauppakassin lattialle. Heittäydyn sängylle makaamaan jaavasin puhelimeni. Näin Olivian puhelimen yöpöydällä. Nousin ylös sängyltä ja katselin ympärilleni. Kävelin keittiöön ja sieltä vessan ovelle. Oven lukko näytti vihreää, joten avasin oven. Järkytyksen saattelemana kyykistyin lattialle. Olivia istui lattialla kyyneleet silmissä ja oikea nyrkki verillä. Katsoin ylös ja näin halkeillaan olevan peilin. Otin rakkaan siskoni halaukseen ja yritin rauhoitella häntä. "Shhh.. kaikki on hyvin, mä oon tässä." Kuiskasin ja silitin Olivian kylkeä rauhallisesti. Hän nojasi päänsä olkapäähäni. "Yritä vaan hengittää rauhassa. Kaikki on ok." Kuiskasin taas.

Olivia pyyhki kyyneleitään ja hengitti jo suhteellisen tasaisesti. Nousin vähän ylös ja katsoin lavuaarin alakaappiin. Otin sieltä desinfiointi aineen ja paperia. "Annatko kätes?" Kysyn ja Olivia ojentaa ranteensa. Puhdistan ranteen laitan kerroksen sidettä päälle. Halasin Oliviaa uudestaan.

"Haluutko kertoo mitä tapahtu?" Kysyn. "No mä olin yksin ja mua alko hirveesti ahistaa huominen ja sit mä tulin tänne. Yhes vaihees, kun mä nousin ylös lattialta ja rikoin peilin, niin Emilian kasvot ilmesty siihen ja sano jotain et "sä et pysty siihen" ja "sun on turha yrittää"." Olivia sanoo. Halaan häntä tiukemmin. "Voi sua." Kuiskaan. "Ei sun kanttii stressaa huomisesta. Pahinta mitä vois tapahtuu ois että Porko hyppäis lavalle kesken teidän esityksen." Sanon jo vähän naurahtaen. Oliviakin naurahtaa. "Mennäänkö sängylle, mun perseeseen sattuu." Olivia sanoo ja nousee ylös. Nousen hänen perässään. "Sori tosta peilistä muuten." Olivia sanoo. "Ei se mitään. Sua ahisti ja ahistuessa sitä tekee mitä vaan." Sanon pelkästä kokemuksesta.
^_^ __________________________
Suraavassa luvussa
Finaali....
527 words