Elä, Kuole, Rakasta || JoelxJoonas || Jorko

Osa 9

Joonaksen Nk.

On mennyt pari viikko eteenpäin siitä että näimme Joelin kanssa vessoilla. Olemme sää tänneet siitä asti jotain, emme ole sopinneet mitään vakavaa, toivottavasti jossain vaiheessa edes jotain.
En ole kertonnut Ollille mitään Joelista, hän kuristaisi Joelin varmaankin henkarilla, jos saa kuulla. Ainoa kavereistani joka tietää on Aleksi, hän lupasi olla kertomatta Ollille.

Mutta makaan tällä hetkellä Joelin sängyllä, pää Joelin rinnan päällä. Hänen silittäessä hiuksiani, ja hyräillessä jotain biisiä. Tässä on hyvä olla ja onnellinen.
Hetkemme keskeyttää minun puhelimeni soitto, mummu soittaa. Kävin eilen Joelin kanssa hänen luonaan, jäiköhän meiltä jotain sinne? Mutta mummuni oli heti rakastunnut Joeliin ja syöttännyt Joelille kasan leipomiaan keksejä.

Minä (Joonas): hei

Mummu: hei Joonas, nyt on sellainen juttu että olen joutunnut sairalaan.

Minä (Joonas): Mitä, miks?! Sää olit eilen ihan kunnossa.

Mummu: Niin olin, mutta tulisitko käymään sairaalassa?

Minä (Joonas): joo mää tuun heti.

Joel oli lähtennyt ajamaan minua mopollaan sairaalalle, että minun ei tarvitse kävellä sinne.

Matkalla ajattelen mummuani, hän on aina ollut se tuki ja turva. Hän uskoi aina minuun ja unelmiini  sanoen aina: "Joonas rakas, kuole muistojen kanssa, älä unelmiesi."
Näen silmieni edessä kuinka hän hymyilee minulle rakastavaa hymyänsä ja hänen silmänsä ovat aina täynnä rakkautta.
Kerrom hänelle aina ekana kaiken. Hän hoisi minua aina pienenpänä kun vanhemmat olivat töissä.
Hauska muito tulee mieleeni. Minut oli viety päiväkotiin, enkä näyttävästi ollut tykännyt olla siellä nimittäin olin lähtennyt tallustamaan tarha tätien huomaamatta portista ulos, ja siitä kävelemään syömään mummulle keksejä.

Huomaan olevamme sairaalan pihassa. Hyppään mopon kyydistä ja lähden vauhdilla kipittämään sairaalaan oikeaan kerrokseen ja huoneeseen.

Pian löydänkin oikein huoneen, jossa mummuni makaa hymyillen. Hänen silmänsä syttyy kun hän näkee minut.

(jos haluetta laittakaa soimaan      tuulien teitä)

"Joonas kulta, tuleppa tänne." hän sanoo ja taputtaa sänkyänsä. Menen istumaan sängyn reunalle.
"Mikä sulla on?" kysyn ääneni särkyy pahasti ja kyynel vierähtää poskelleni, kun katselen mummua ja kaikkia laitteita mitä hänessä on kiinni.
"Nyt on sellnen juttu, että mummulla ei oo enään kauaa aikaa jäljellä." hän sanoo ja ottaa kädestäni kiinni.
"miten niin ei oo, ethän sää saa kuolla." sanon hätääntyneenä, kyynelten alkaessa valumaan paljon.
Hän katsoo mimua hymyillen ja silittäen käsiäni.
"Minä olen kuule elännyt onnellisen elämän ja rakastanut pappaasi, äitiäsi ja sinua niin paljon, mutta nyt alkaa olemaan myös minun aika lähteä papan luokse pilvien päälle." hän selittää ja vetää minun pään rintansa päälle makaamaan.
"Määkin rakastan sua." sanon hiljää nyyhkyttäen, silmieni edelleen vuotaen paljon.
"Kun menet minun luokseni, ja avaat sen valkoisen lipaston niin siellä on valkoinen rasia, ota se itsellesi." hän sanoo. Minun nyötäessä hänen rintaansa vasten.

Kuulen hänen alkaamaan laulamaan laulua mitä hän lauloi minulle aina pienenä, varsinkin kun itkin.

Lasken matkaan leijan kauneimman
Se saa lentää tuulien teitä
Toivo nousee yli ulapan
Anna rauha. Varjele meitä
Anna rauha. Varjele meitä

Lasken matkaan toiveen kauneimman
Se saa lentää tuulien teitä
Pyyntö kantaa yli maailman
Anna rauha. Varjele meitä
Anna rauha. Varjele meitä

Lasken matkaan leijan kauneimman
Se saa lentää tuulien teitä
Toivo nousee yli ulapan
Anna rauha. Varjele meitä
Anna rauha. Varjele meitä

      (tuulien teitä - Jukka Salminen)

Laulu loppuu ja koneet alkavat piippaamaan vieressäni. Nostan pääni ja katson mummuani joka makaa siinö rauhallisen näköisenä, ravistan häntä pienesti, ei vaikutusta, ravistin kovemmenin, ei vaikutusta.
"Mummu herää, et sää voi jättää mua, en mää pärjää ilman sua!" huudan sydäntä raastavasti.

-------------------
Sanoja 543