we fell in love in october

1. kolmioleivän voimalla

Yritän kirjottaa mahdollisimman selkeästi, ettei ainoastaan pohjanmaalaiset olevat ymmärtäisi. Ja mun on aivan pakko kirjottaa puoliksi puhe- ja puoliksi kirjakielellä.
-e

***

Istuin bussissa tulossa kotiin koulusta ja yritin jättää huomiotta muiden ikäisteni pilkkahuudot. Ne koskivat vaatteitani, ulkonäköäni ja perhettäni. Tai en tiedä miten ne olisivat voineet koskea perhettäni, sillä mulla ei ollut sellaista.

Muistan joskus heidän haukkuneen musiikkimakuanikin, sillä he luulivat, että kuuntelin pelkästään surullisia nyyhkybiisejä, joiden tavoitteena oli saada kaikki kuuntelijat pillittämään. Oikeasti musiikkimakuni koostui enimmäkseen poprockista - popin ja rockin yhdistelmästä, mutta kyllähän soittolistalle aina joku yksittäinen muun genren biisi mahtuu.

Jaksoin päivästä toiseen vain musiikin voimalla ja tiedolla, että äitini ei olisi luovuttanut, vaikka se ei aina riittänyt. Vajosin usein itsesäälin ja masennuksen käsiin. Elämäni oli täyttä paskaa ja tästä paskasta tusikin kukaan mua pystyisi nostaa ylös.

Elämä tuntui suorittamiselta päivästä toiseen, tein kaiken juuri samalla tavalla; aamurutiini, kouluun, kotiin, ruoanlaitto, oma hetki, kävelylenkki, iltarutiini, nukkumaan. Viikonloppuisin olin koko päivän töissä paikallisessa Hesburgerissa siivojana. Homma ei kiinnostanut mua oikeesti vittuakaan, mutta jostain ne rahat oli revittävä.

Vihdoin mun pysäkki saapui näkökenttääni ja painoin stop-nappia ilmoittaakseni jääväni pois. Joku heitti mua jollain kivellä kun kävelin ihmisten ohitse. Yleensä istuin mahdollisimman edessä, jottei tälläistä pääsisi tapahtumaan. Tällä kertaa etupenkin paikat olivat olleet varattuja, joka vitutti. Bussin käytävälle heitettiin jostain banaaninkuoret, mutta niin oli tehty monesti ennemminkin, joten tajusin pitää katseeni äidin ikivanhoissa tummanharmaissa converseissa.

Bussipysäkiltä kotiin oli matkaa vielä lähes kilometri, jonka jouduin kävelemäämän jokaikinen päivä. Toisaalta oli hauskaa kävellä ja soittaa lempimusiikkiaan lähes täysillä kuulokkeista. Ja laittomasta Spotify premiumista.

Kun kukaan ei tuntenut mua, kukaan ei myöskään tiennyt millainen olin muiden ihmisten seurassa. En tiennyt itsekään.

Kotiin päästyäni rojahdin sängylleni ja menin selaaman Instagramia. Mulla oli siellä yksityinen salakäyttäjä, jota ei löytäisi jos hakisi mun nimellä ja jota ei kukaan seuraa, joten voin vapaasti kirjoitella kommentteja julkkisten postauksiin ja julkaista omia kuviani - kukaan ei niitä näe.

Luin myös paljon kirjoja ja uutisia. Mua kiinnosti saada tietää joitain pieniä nippelitietoja, kuten että Sveitsissä ei saa omistaa pelkästään yhtä marsua. Että ensimmäinen omg oli kirjoitettu Iso-Britannian toisen maailmansodan aikaisen pääministerin Churchillin kirjeessä. Että maailman tehokkain tappaja on savannikoira. Että Ranskalla on eniten aikavyöhykkeitä. Että punkin purema voi aiheuttaa allergian punaiselle lihalle. Lisäksi mua kiinnosti musiikki.

Järkevämpää olisi kuitenkin opiskella aiheita, mitä koulussa kysyttiin kokeissa. Siitä puheenollen ensi viikolla olisi koeviikko. Vittu.

Kurkistin jääkaappiin ja huomasin sen ammottavan tyhjyyttään yhtä ketsuppipurkkia lukuunottamatta. Siitä ei kovin hääppöistä päivällistä saisi, joten pitäisi lähteä käymään kaupassa.

Laitoin sitten tuumasta toimeen ja nappasin ulko-oven vierestä naulassa roikkuvan, kangaskassin, jonka olin saanut jostain markkinoilta ilmaiseksi, mutta nyt se sai luvan toimittaa kauppakassin virkaa. Tungin kuulokkeet korviin ja työnsin avaimet, puhelimen ja sunnuntaina tienaamani kahdenkympin setelin taskuuni. Hyppäsin pyörän satulaan ja lähdin polkemaan kohti keskustaa. Lokakuun kylmä viima sattui kasvoihin. Pian olisi routa maassa, eikä luonto heräisi eloon kun vasta maalis-huhtikuussa.

Kaupassa vertailin kauan hintoja yrittäessäni ostaa halvinta. Mua inhotti syödä eläinten lihaa, tietäen että se oli joskus ollut elävä olento, mutta se oli halvinta ja vegelihaan mulla ei todellakaan ollut varaa. Yleensä yritin kehitellä omia versioita makaroonista, perunasta ja riisistä, mutta joskus se kuuluisa raja tuli vastaan, enkä pystynyt syömään niistä tehtyä pataa montaa viikkoa putkeen. En kävellyt herkkuhyllyjen ohi, sillä muuten olisin sortunut ostamaan Maraboun Daim-suklaalevyn, johon mulla ei todellakaan ollut nyt varaa. Olin myös totutellut juomaan vettä ja syömään leivän ilman muita lisukkeita kuin margariini tai voi, sillä niistä tulisi vain lisähintaa.

Kassalla näin hänet. Hän tuli jonottamaan taakseni käsissään Taffelin Broadway-sipsipussi, Rainbow’n kinkku-juusto kolmioleipä ja pullo Novellen jotain pinkkiä makuvettä. Hänellä oli tummat, oranssit hiukset, jotka olivat ponnarilla, mutta ylettyivät silti melkein selän puoleenväliin asti ja yllään hänellä oli ruskea oversized-huppari ja mustat urheilutrikoot. Jähmetyin. Hän oli niin kaunis, että tunsin itseni hänen vierellään sekä lyhyeksi että sotkuiseksi resupekaksi. Hän huomasi tuijotukseni ja nosti toista kulmaansa mulle. Heräsin koomastani ja liikuin eteenpäin kassajonossa. Onneksi edelläni oli kylämme tunnetuin alkoholisti, Juoppo-Juhani, joka osti kahdeksan sixpackia Sandelsia. Hänen kuntonsa oli kuitenkin sen verran heikko, että hänellä kesti muutama minuutti nostaa sixpackit hihnalle. Siinä ajassa ehdin havahtua koomastani ja aloin lappaa ostoksiani kassahihnalle, tuntien hänen katseensa koko ajan niskassani.

Yritin luikkia mahdollisimman huomaamattomasti ja nopeasti pois kaupasta, jottei kukaan saisi mua kiinni. Se kassajonossa takanani ollut tyttö, hän, kuitenkin huikkasi perääni jotain.

Otin toisen kuulokkeen pois korvastani, jotta kuulisin: “mitä?”

“Että mikä sun snäppi on?” se kysyi. Mä en ollu vaivautunu lataamaan koko sovellusta, koska tiesin miten se toimii, kun Snapchat oli isoin juttu vitosluokalla ja kaikki höpötti siitä. Ja koska mulla ei ollut silloinkaan yhden yhtä kaveria, ei mulla myöskään ollut yhtään hyvää syytäkään ladata koko applikaatiota.

Hän käveli viereeni kaupan oville.

“Mitä se sulle kuuluu?” kysyin takaisin.

“Aattelin vaa, et näytät kivalt nii halusin vaa kysyy”, hän selitti.

“Ei mulla oo koko sovellusta”, myönsin sitten. Hän näytti hämmästyneeltä. Hänen maailmassaan kaikilla oli Snapchat.

“No onks sulla sit Instagram?” hän kysyi ja nyökkäsin. “Voitko kertoa sun käyttäjän?” Pudistin päätäni. Kukaan ei menisi seuraamaan mun salakäyttäjää.

“Kuule, onks sulla sit puhelinnumeroa?” kysyin vittuillakseni ja hän vastasi myöntävästi. Vaihdoimme puhelinnumeroita ja nimesin hänet yhteystiedoissani kolmioleivän voimalla, sillä enhän minä tiennyt hänen nimeään. Hän sanoi mulle vielä heipat ja lähti puolijuoksua ulos poninhäntä heiluen.

Muutaman sekunnin kuluttua puhelimeni kilahti saapuneen WhatApp-viestin merkiksi.

kolmioleivän voimalla
Asutko siis jossain täs lähel vai

minä
joo

kolmioleivän voimalla
Okei
Mikä sun nimi on?

minä
aino

kolmioleivän voimalla
Okei, mä oon Hertta

minä
ok
sul on kiva nimi

kolmioleivän voimalla
Kiitti
Nii sullaki

minä
tack tack

Keskustelu loppui siihen. Mua olisi kiinnostanut tietää, missä tämä Hertta asui, mutta en halunnut udella, joten jätin asian sikseen ja pyöräilin kotiin.

***

Naurattaa kun nykyään kysytään kaikkia muita someja ennen kuin puhelinnumeroa XD