we fell in love in october

3. yllätysvierailu

on hyvä idea kirjottaa tätä ja kuunnella Haloo Helsinkiä :D joten tämä luku inspired by HH (mä en nyt tarkota Helly Hansenia :D)
-e

***
sunnuntai 11.10.2020. klo 17:04

Lähdin taas kävelylenkille, koska en omistanut parempaakaan tekemistä sunnuntai-iltana. Lisäksi mulle tuli hirveä ahdistus ja tuntui, että kaikki seinät vaan kaatui päälle. Kuuntelin musiikkia niin kovaa, että korvat vielä kesti - jos olisin painanut volume-nappulaa vielä kerran, mun korvat olisi varmaan repeytyneet irti ja lentäneet tuulen mukana Uuteen-Seelantiin.

Kävelin nopeasti. Oikeastaan se oli ennemminkin puolijuoksua. Yritin kävellä pakoon synkkiä ajatuksiani ja pian se vaihtui jo juoksuksi, sillä kävellen ei päässyt tarpeeksi nopeasti. Juoksin henkeni edestä Abban Voulez-Vous huutaen korvissani. Ironista, että se oli yksi bändin iloisimmista biiseistä. Keuhkoihini sattui, niitä ei oltu luotu näin kovalle rasitukselle. Jalat tuntuivat perunamuusilta, ne eivät olisi jaksaneet enää askeltakaan. Hiki valui otsalle ja mua alkoi pyörryttää. Näkökenttään tuli valkoisia täpliä ja korvissa suhisi, yhtäkkiä Abba kuulosti liian etäiseltä; ihan kuin se olisi kuulunut konserttilavalta muutaman kilometrin päästä. Mulla oli huono olo, joten mun oli ihan pakko pysähtyä etten pyörtyisi keskelle-ei-mitään. Istuin maahan tien laitaan ja painoin mun pään polviin ja yritin hengitellä rauhassa. Se ei kuitenkaan auttanut, vaikka mun rallia vetävä sydän vähän rauhoittuikin. Mun pitäisi syödä jotain, jossa olisi sokeria ja hiilareita, mutta mulla ei ollut mitään mukana. Lisäksi kotiin oli vielä yli neljä kilometriä, enkä mä tässä kunnossa todellakaan pystyisi edes kävelemään kotiin. Mun oli pakko istua siinä tienposkessa niin kauan, että mun verensokeri nousisi.

Ehdin siinä sitten istua vajaat 20 minuuttia, kunnes joku harmaa Toyota pysähtyi aivan mun kohdalle. Mä otin toisen kuulokkeen pois korvastani ja hapuilin puhelintani säätääkseni ääntä hiljemmalle, jotta kuulisin mitä sen auton kuljettaja sanoisi.

“Haluutko tulla kyytiin?” se kysyi. Mulla kesti hetki tajuta kuka se oli, kun en näkökentän sumenemisen takia hirveesti pystynyt tarkentamaan katsettani mihinkään.

“Ootko sä humalassa?” Hertta kysyi ja mä pudistin päätäni hitaasti.

“Miks sä sit istut sielä ojan pohjalla?”

“Kerään kukkia”, yritin valehdella.

“Ja paskat, nyt on lokakuu.”

“Mitä sit?”

“Kukat kasvaa joskus kesällä ja keväällä, ei lokakuussa. Ois ollu parempi valhe jos oisit tarkistanu faktas ensi.” Sen ääni kuulosti turhautuneelta.

“Entäs jos mä en halua kertoa?” kysyin. Kyllähän mä mielelläni sen kyytiin tässä kunnossa menisin.

“Ei sit.” Se kohautti olkiaan. “Haluutko sä silti tulla kyyttiin?”

“Vaikka.” Nousin hitaasti ylös, sillä joka paikkaa särki juoksemisen jäljiltä. Jalat tuntui hyytelöltä ja mun polvet meinasi pettää pariin kertaan  noin kolmen metrin kävelymatkalla. Hertta rypisti kulmiaan.

“Onks kaikki ok?” se kysyi ja mä näin sen silmissä huolestuneisuutta.

“Joo”, vastasin vaikka kaikki ei todellakaan ollut ok. Mä en tiedä näkikö se mun esitykseni läpi, mutta se kurtisti kulmiaan. Ei ilmeisesti, sillä heti kun istuin autoon se jo avasi suunsa.