we fell in love in october

5. itsemurhakirjeet

mä oon pahoillani, et ei oo tullu uutta lukua, kirjotusmoti ollu jotenki nii alhaalla, mutta jospa tää tästä...

tää luku sisältää paljon synkkiä ajatuksia jne, joten lue oikeessa mielentilassa :)

muistakaa et riitätte just tollasina kun ootte, teidän ei tarvii muuttaa itteänne jonkun toisen takia, ootte kaikki yhtä arvokkaita <3

ps. hyvää ystävänpäivää <3

-e

***

Mä rakastin etsiä vastakohtia ihmisuhteista. Jossain sanottiin, että vastakohdat täydentää toisiaan. Musta tää ajattelutapa kuulostaa välillä niin helvetin oudolta ja psykopaatilta, mutta kun nään koulussa kahdestaan liikkuvia parhaita kavereita, niin mun on aina pakko verrata niiden ulkonäköä toisiinsa. Hiusten väriä, pituuseroa, vaatetyyliä. Sama sisarusten ja pariskuntien kanssa.

Erilaisuus on rikkaus. Kukaan täällä ei ole just samanlainen kun mä, kyllähän mä sen tiesin. Joskus vaan tuntuu siltä, että kaikki muut on aivan samanlaisia luonteeltaan tässä koulussa ja niillä oli kavereita ja kumppaneita. Ja sit olin mä. Mua ei voinut luokitella oikeen mihinkään, mä vaan olin. Mut aina unohdettiin. Paitsi silloin, kun joku koulun kiusaajajengistä tuli vastaan käytävällä. Mä aina näin niiden suun liikkuvan, mutta en ikinä kuullu mitä ne sano. Se johtui siitä, että pidin kuulokkeet tiukasti korvissa muutoin kuin tunnilla.

Silti mun ajatukset lähti aina pahimpiin kauhuskenaarioihin siitä, mitä ne olis ehkä voineet sanoa. Ehkä ne uhkaili mua. Ehkä ne haukku taas mua jostain tuntemattomasta syystä. Ehkä ne käski mun tulla johonkin tiettyyn paikkaan tietyllä kellonajalla, ja jos mä en ilmesty sinne, ne aikoo tehdä mulle jotain. Mä en todellakaan tiennyt, eikä mua kiinnostanutkaan tietää, tai ainakin niin mä uskottelin itselleni. Ja jos olisin ottanut edes toisen kuulokkeen pois korvalta, ne olis ajatellut mun oikeesti kiinnostuneen niiden puheista.

Mä en jaksanut tätä paskaa enää. Mä en nähny mitään syytä siihen, miksi mä tulin joka helvetin arkipäivä tänne paskaläävään opiskelemaan jotain, millä loppujen lopuksi ei edes tee mitään. Kaikki kuolee jonain päivänä, ennemmin tai myöhemmin. Sitten kun makaa haudassa voi miettiä, mitä sai aikaan. Ja mä kun oon aika varma, ettei musta tuu tämän vuosikymmenen Einsteiniä, niin vastaus siihen silloin oli: en vittu mitään.

Mä en nähnyt mitään syytä enää elää. Mitä mulla täällä oli? Ei yhtään mitään. Mutta silti joku aina pidätteli mua. Mä en pystynyt siihen. Ehkä se oli joku mun optimistipuoli, jota en ees tiennyt omistavani, olin ollu niin kauan kun muistan pessimisti.

Mitä enemmän mulla oli, sitä enemmän mulla oli myöskin menetettävää.

***

Painoin puukon mun ranteeseen. Se upposi siihen yllättävän hyvin, vaikka kyllä mä olin viillellyt jo aiemmin ja mulla oli monen vuoden kokemus tästä hommasta. En mä ennen kuitenkaan ollut uskaltanut kokeilla ranteeseen, sillä se näkyy niin helposti. Enimmäkseen reisiin, mutta myös vähän vatsaan.

Kipu räjähti yhtäkkiä, kuin joku atomipommi olisi räjäytetty mun ranteessa. Mua alkoi itkettää ja kyyneleet sumensi mun näkökentän.

Silti, näkemättä melkein mitään, mä painoin puukon vielä syvemmälle mun ranteeseen. Se sattui vielä helvetisti enemmän. Kyyneleet vieri mun poskilla ja mä tunsin yhden niistä tippuvan haavaan. Se kirveli ja poltteli aivan helvetisti, mä en meinannut saada enää henkeä.