Projekti GAX-11

Prologi

v. 2095
Galaksi: Linnunrata
Planeetta: maa

"Meillä ei ole paljoa aikaa jutella, joten kuuntele tarkasti. Tehdään nyt pari asiaa selväksi..." Liki kolmekymppinen nuori mies nojaili paksuun metallioveen puhuessaan. Hänen äänessään oli aavistuksen ivallinen sävy. Puolittain riisuttu valkoinen avaruuspuku roikkui hänen lantiollaan, ja käsivartensa mies oli ristinyt rennosti rinnalleen, kuin hänellä ei olisi oikeasti mikään kiire. "Tehtävään liittyy riskejä. Emme todennäköisesti palaa sieltä takaisin. Mikä tarkoittaa... no, ei muuta kuin että et näkisi rakasta maailmaasi enää ikinä."

Häm lausui totuuden kylmästi ilmoille. Sanat upposivat kuulijoihin kuin terävä jää, kunnes hukkuivat pölyisen varastotilan betonisiin seiniin tai sekoittuivat taustalla humisevan ilmastointikanavan meluun. Ne jättivät hetken syvän hiljaisuuden jälkeensä, vaikka ne eivät tulleet kummallekaan huoneessa olijoista yllätyksenä.

Puhujan ilme oli näiden sanojen aikana ehtinyt vakavoitua. Suupielet olivat asettuneet uuteen, ilmeettömään muotoon ja huulet painuneet toisiaan vasten harkitun rennosti, paljastamatta eleelläkään henkilön päänsisäisiä ajatuksia. Hänen tummat silmänsä näyttivät hämärässä kahdelta hiilen palaselta, joiden terävä tuijotus oli herkeämättä suunnattuna vastapäätä seisovaan mieheen. Tämä alkoi jo vääntelehtiä hermostuneesti painostavan katseen alla.

"Hemmetti sinun kanssasi!", toinen miehistä ärähti viimein. "Tiedän kyllä mihin olen ryhtymässä. Mutta mieti hetki, mitä se tarkoittaisi tieteelle ja koko ihmiskunnalle, jos niiden viestien alkuperä selviäisi. Nehän voivat tulla toiselta planeetalta! Se taas antaisi meille todisteen ulkopuolisesta elämästä ja... niin." Sanat putoilivat puhujan suusta liian nopeasti ja harkitsematta, aivan kuin hän yrittäisi samalla vakuuttaa itsensä. Äänestä paljastuva epävarmuus ei jäänyt kummaltakaan huomaamatta.

"David, en ole tyhmä. Minä en ole tässä se, joka sinun pitää vakuuttaa. Luulitko todella, että epäröin itseni vuoksi? Oletin, että tuntisit minua sen verran... no antaa olla. Kehotan sinua vain miettimään huolella, sillä pian se on myöhäistä. Sinulla sentään on täällä menetettävää... joten onko tämä kaiken arvoista?"

Vastaus oli jälleen pelottavan rauhallinen. Miehen musta tukka antoi hänestä jotenkin synkän vaikutelman yhdessä vakavien piirteiden kanssa. Toinen sulki hetkeksi silmänsä kerätäkseen itsensä kasaan. Puhuja oli osunut selvästi arkaan paikkaan.

"Jason... teet tästä mahdotonta minulle. Tahdon edes kerran elämässäni tehdä jotain, joka antaisi merkityksen tälle kaikelle. Etten olisi pelkkä mitätön pölyhippunen muiden joukossa. Tajuatko?", äänestä kuului lähes epätoivoinen sävy. Puhuja ei ehtinyt jatkaa, kun mustatukkainen keskeytti hänet:

"Loppujen lopuksi olemme kaikki osana sitä ohilipuvien elämien kiertokulkua tällä mitättömällä planeetalla. Yhtä helposti pyyhkäistävissä olemattomiin, mitä tahansa lyhyen elämämme aikana teimmekään. Itseasiassa tismalleen kuin pölyhippuset pöydällä."

"Ehdin jo unohtaa, että masentaminen on erikoisalaasi...", toinen huokaisi.

Hänen olemuksensa alkoi hetki hetkeltä muuttua vaikutusvaltaisesta pomosta nurkkaan ajetuksi eläimeksi. Suojamuurit hajoilivat käsiin väistämättä. Hetken mietittyään mies jatkoi matalammalla äänellä:

"Koko se matka, jonka olemme kulkeneet tänne asti, kohti nyt edessämme häämöttävää valoa. Voimmeko vain heittää kaiken hukkaan nyt? Olet kokemattomampi kuin minä, mutta tiedämme silti yhtä lailla totuuden. Planeettamme on kulutettu loppuun. Suurimmista ongelmistahan ei koskaan puhuta ääneen, kuin ne ratkeaisivat vaikenemalla. Viis siitä, mitä media sanoo, tämä on ainoa toivomme tällä hetkellä. En tiedä sinusta, mutta minä en antaisi koskaan itselleni anteeksi, jos maapallon kohtalo kaatuisi meidän pelkuruuteemme."

Ilmassa leijuva jännite oli molemmin puolin aistittavissa. Toinen ei vaivautunut vastaamaan enää, pelkkä vaikeneminen riitti. Miehen olemuksesta huokuva energia puhui enemmän kuin mitkään sanat. Hiljaisuuden rikkoi ainoastaan paperin rapina, kun joku rypisti hermostuneena vanhaa kuittia taskussaan.

Kaksi henkilöä seisoi vastakkain, tekemässä ehkä elämänsä suurinta päätöstä. Päätöstä elämästä. Päätöstä joko luovuttaa, tai jatkaa yrittämistä riskin uhalla. Todennäköisyydet olivat heitä vastaan. He olivat toinen toisiaan vastaan. Jopa huoneen tunkkainen ilma tuntui vastustavan heitä. Silti, tulevaisuus oli heidän käsissään, heille oli annettu ohjat päättää. Kumpikin tajusi sen, mikä teki asiasta vain vaikeampaa.

Huone ympärillä oli ahdas. Ohuen seinän läpi saattoi melkein kuulla, kuinka suuressa hallissa jo valmisteltiin rakettia heitä varten. Aikaa päättää ei ollut paljon. Paineita sitäkin enemmän. Täydelliset olosuhteet tehdä ne ratkaisevat, hätäiset viimehetken päätökset. Lopulta mustatukkainen rikkoi painostavan ilmapiirin ja vastasi. Sanat tulivat hänen suustaan hitaasti ja harkiten, kuin jokainen niistä sisältäisi oman piilotetun merkityksensä.

"Teet omat valintasi. Sanon vain sen, että todennäköisyys projektin onnistumiseen on häviävän pieni. Luultavasti kohtalomme on jäädä harhailemaan jonnekin universumin laidalle samalla, kun ihmiskunta täällä vajoaa hitaaseen tuhoonsa. Ellet sitä jo itse tajunnut."

Hetken täysi hiljaisuus valtasi taas huoneen, kunnes toinen vihdoin vastasi:

"No, se riski on otettava."

Mustatukkainen ojensi oikean kätensä, jota peittivät tatuoinnit ylhäältä alas. Toinen tarttui siihen nyt jo varmemmin ja teki nopean käden puristuksen. Hetken ajan miehet tuijottivat toisiaan silmiin välillään yhteisymmärrys.

Päätös oli tehty.

---------
Kaksi astronauttia nousevat aluksen kyytiin. Heidän kannoillaan tulee vielä yksi, muita lyhyempi apuhenkilö turvaamaan heidän vaarallisen tehtävänsä. Miehistö on viimein kasassa.

Sadat tuhannet ihmiset heidän alapuolellaan jännittävät ikkunoiden tai TV-ruudun takaa raketin irtoamista alustastaan. Heidät on häädetty pois lähtijöiden tieltä, mutta se ei estä heitä katsomasta ja rukoilemasta heidän puolestaan.

10, 9, 8..., Lähtölaskenta kajahtelee ympäri aukiota, jonne etusijalla olevat henkilöt ovat kerääntyneet seisomaan sormet ristissä. Viranomaisia, tukikohdan henkilökuntaa, toimittajia ja kuvaajia, perheenjäseniä hyvästelemässä Armeija hätistelee muutamia joukkoon ängenneitä epätoivoisia kansalaisia, jotka yrittävät estää lähtijöitä.

Aukiolta on suora näkymä kohti alusta, joka käynnistelee jo turbiineitaan. Ihmisille on annettu pieni kipinä toivoa, jota he vaalivat kuin kultaa. Viimein raketti irroittaa kiinnikkeensä ja suuntaa nokkansa kohti yläpuolella avautuvaa loputonta taivasta.

Words: 813