Projekti GAX-11

Luku 3.

Tunsin paineen puristavan minua joka puolelta kasaan.

Putosin.

En minkään tavallisen kerrostalon tai pilvenpiirtäjän päältä, vaan suoraan tyhjyyteen.

Putosin avaruudessa, tyhjiössä, vaikkei täällä edes pitäisi olla painovoimaa. Insinööriaivoni yrittivät käsittää mahdotonta tilannetta, jossa rikoin parhaillani fysiikan lakeja. Miten..? Jokin jatkoi silti kiskomistani kohti loputonta tyhjyyttä.

Happeni oli loppumaisillaan ja tuntui kuin happipullo olisi vain kuristanut minua. En edes huomannut, että minulla oli avaruuspuku. Olinko lentänyt ilmaluukusta? Jotenkin en saanut yhteyttä järkeeni, kuin se olisi jättänyt minut yksin jonkin kämäisen nettiyhteyden päähän.

Tunsin julmetun jyskytyksen korvissani, joka mitä luultavimmin oli oma sykkeeni.

Tump

Tump

Tump

Mikään aistini ei tuntunut jättävän minua rauhaan ja pääni uhkasi räjähtää. Äkkiä kaikki kutistui ahtaaksi palloksi ympärilleni. Meinasin jo huutaa pakokauhusta, kunnes tajusin pakottaa silmäni auki. Tämä ei ole todellista.

Haukoin kiivaasti henkeä ja kohottauduin istumaan patjalle. Olin yltä päältä hiestä märkä - niinkuin oli pieni sänkynikin. Pulssini tykytti edelleen korvissani.

Tuijotin edessäni olevaa valkoista seinää tyhjin katsein. Kirkaanpunaisen palosammuttimen kyljessä luki jotakin, mutta silmäni eivät kyenneet tarkentamaan tekstiin. Käänsin katseeni sivulle, jossa näkyi pelkkää yksinäistä tyhjyyttä pyöreän lasin takaa. Sentään ollaan vielä täällä. Tasailin hengitystäni ja ja hoin itselleni äskeisen olleen pelkkää unta. Aivoni kävivät ylikierroksilla, mikä oli kyllä täysin normaalia äskeisen jälkeen. Silti ahdistuksen tunne ei tuntunut katoavan.

Aluksen pelkistetty alumiininen sänky ja sairaalanvalkoinen patja tuntuivat nyt entistäkin ahdistavimmille. Nukuimme kaikki kolme samassa, putkimaisessa tilavassa huoneessa, jotta resursseja säästyisi. Öisin meitä valvotti vain järjestelmien oranssit valot seinillä ja satunnainen piippailu ohjaamosta, joka sijaitsi käytävällä heti vieressämme. Sänkymme olivat identtiset keskenään ja ahtaissa syvennyksissä huoneen reunoilla Itse nukuin kauimmaisessa päädyssä, ikkunan alla ja sänkyni mahtui juuri ja juuri olemaan poikittain tilassa. Huoneessa ei ollut mitään ylimääräistä, edes yöpöytiä - tietysti tämäkin mukavuus oli viety meiltä. Ei meillä kyllä ollut paljoa mitään tavaroitakaan, joita pöydällä olisi voinut pitää, joten kai se olisi ollut vain turha koristus.

Äkkiä päänsärky alkoi taas jyskyttää korvissani. Ei hitto. Katsoin parhaaksi lähteä kävelemään hieman, jos se saisi oloni vakaammaksi. Voisin vaikka samalla tarkistaa kaikki järjestelmät varmuuden vuoksi - aivan kuin ne nyt yhtäkkiä olisivat kaikki romahtaneet. Mitä vain kunhan saisin muuta ajateltavaa.

Ensi töikseni jouduin repimään kaikki ihooni kiinnittämäni kojeet ja mittarit irti, jotka seurasivat elintoimintojani. Kädessäni olevasta rannekkeesta vaiensin viime hetkellä järjestelmä robotin, joka oli jo aikeissa hälyttää jotain huonosta unenlaadusta ja korkeasta sykkeestäni. Ihan kuin en sitä itsekin tietäisi.

Lopulta lähdin hieman huojuvin askelin laahustamaan pyreälle lasiovelle tai pikemminkin luukulle, joka erotti nukkumatilan käytävästä. Katon siniset loisteputket sokasivat silmiini. Onnekseni ovessa oli elektroninen lukko, joka aukesi niin hiljaa, etteivät Andrew ja Jason heräisi. Jämerät lukot ja eristeet alkoivat hitaasti liukua auki.

Vilkaisin vielä nopeasti taakseni ja näin lähimpä ovea Jasonin nukkuvan rauhallisesti, selkä minuun päin. Hänen kylkensä kohoili tasaisesti hengityksen tahtiin, kuin kenellä tahansa normaalilla ihmisellä unen aikana. Niin... valveilla hän olikin yksi kävelevä mysteeri.