Projekti GAX-11

Luku 1.

3...

2...

1.

...

>>Automaattinen syöksy ilmakehän läpi aloitettu.>>

Tärinä iski minuun hyökyaallon voimalla. Avaruusalusten "huippuunsa kehittynyt" teknologia ei ollut ilmeisesti vieläkään onnistunut pehmentämään tätä vatsanpohjaa raastavaa höykytystä. Puristin hampaani yhteen. Tästä lähtee kyllä palautetta Neptunen teknikoille... Aluksen nopeuksien vain kasvaessa pakotin katseeni pysymään tiukasti edessä, vaikka ahdas pukuni ei paljoa muita asentoja sallinutkaan.

Pääni tuntui sekavalta ja ajatukset risteilivät sisälläni ilman minkäänlaista suuntaa. Viikko sitten valitin vielä vaimoni suunitelmista lähteä lomalle jättäen minut lapsenvahdiksi, ja nyt istuin avaruusaluksen sisällä, matkassani vain kaksi kollegaani asemalta suuntana epämääräinen radiosignaali. Olimme joutuneet jättämään kaiken taaksemme, ehkä lopullisesti, vain ahtautuaksemme tähän alukseen toistemme seuraksi ties miten pitkäksi aikaa. Kaikki tuttu, joka oli pitänyt minut kasassa lapsesta asti oli jäänyt nyt taakse. Ystävät, perhe, koti... Turvallinen kuplani oli puhkaistu ja todellisuus paiskattu vasten kasvojani. Aivoni eivät edelleenkään tahtoneet käsittää tilannetta kunnolla.

Kuristava tunne sai yhä enemmän otetta kurkustani, mutten antanut sen häiritä. Tiesin hyvin, miten tärkeitä laukaisun turvallisuuden kannalta nämä ratkaisevat hetket olivat, enkä halunnut menettää tajuani nyt. Aluksen kapteenina en vain voisi antas periksi, pahimman ollessa vielä edessä. Kärsin myös pienestä luottamuspulasta jättää ohjaus muiden hallintaan ollessani poissa pelistä, etenkin kun aluksessa oli Jason.

Vilkaisin häntä varovasti. Mies näytti tuijottavan tiiviisti eteensä, valkoisen kypärän tummennettu kupu esti minua näkemästä hänen kasvojaan. Tiesin hänen kuitenkin olevan tajuissaan, sillä kypärän peittämä pää lähti kääntymään minua kohti häntä tuijottaessani. Käänsin katseeni pikaisesti takaisin eteenpäin. Jokin hänen olemuksessaan häiritsi minua, vaikkei hän ollut varsinaisesti koskaan tehnyt minulle mitään. Se, miten hän ilmestyi asemalle vuosi takaperin kuin tyhjästä, täydellisin paperein ja suosituksin jaksoi kylläkin edelleen ihmetyttää minua.

Olimme työskennelleet yhdessä jo pitkään mutta ainoa, mitä olin saanut hänestä selville oli, että tyyppi oli ilmiömäisen nero. Enkä tiennyt, oliko se pelkästään hyvä asia. Hän vakuutti pomommekin heti ensimmäisenä päivänään, vaikkei kukaan ollut kuullutkaan hänestä sitä ennen. Yleensä alamme ihmiset tunnettiin ympäri maailman, mutta hän oli ja pysyi mysteerinä. Olin kuitenkin joutunut luovuttamaan utelun suhteen jo ajat sitten, kun mitään tietoa hänen taustastaan ei tippunut.

Ohjaamon mustat seinät imivät itseensä sen vähäisenkin edestä kajastavan valon, jonka teräksiset lasiruudut päästivät lävitseen. Näkymä keulan täyttävän ikkunan toisella puolen oli pelkkää tummaa sotkua, sillä silmäni kykenivät hädin tuskin tarkentamaan näissä nopeuksissa. No, eikai tällä missään maisemajunassa ollakaan. Etuosan pimeydestä erottuivat ainoastaan himmeinä pisteinä hehkuvat lukemattomat eri napit ja mittarit.

Käänsin katsettani sivulle, ja jossakin näkökenttäni rajoilla erotin tutun planeetan loittonevan siluetin. Ikkunasta heijastui avaruuden ajaton valo kasvoilleni. Jos kypäräni kupu ei peittäisi kasvojani ja heijastaisi valoa takaisin, ihoni saattaisi jopa kimmeltää maan pinnan taittamasta kuulaasta valosta. Toisaalta alus eteni sellaista vauhtia, että edessä odottava pimeys ympäröisi minut ennen kuin huomaisinkaan.

Pystyin selvästi tuntemaan sisuskalujeni taistelevan nopeutta vastaan. Rukoilin, ettei laatta lentäisi kypärän sisällä. Juu, se tästä vielä puuttuisi. Kuvottavan mielikuvan voimalla onnistuin pitämään vatsani jotenkin ruodussa.

"Alamme lähestyä ilmakehän rajaa, pitäkää kiinni", kähisin toisille, vaikka he taisivat sen itsekin tajuta. Viimeinen asia, mitä tässä tulisi mieleen olisi päästää irti. Kai minä yritin vain ottaa jonkinlaisen kontrollin tilanteesta.

Ympärillämme kaikki tutkat huusivat kuin viimeistä päivää. Ne tekivät tuon hemmetin jutun joka ikinen kerta. Kirosin juuri mielessäni vallitsevaa kaaosta, kun kuulin takaani Andrewn tyynen äänen mutisevan jotain, että nähdään sitten toisella puolen. Totisesti.

Samassa korvani loksahtivat lukkoon ja jäin leijumaan hetken hiljaisuuteen. Järjestelmä hälytti taas jotain robottimaisella äänellään, mutta se ei enää tavoittanut tärykalvojani. Olin täydessä rauhassa.

Käänsin vaivalloisesti päätäni ja hetkeksi katseeni kohtasi Andrewn suklaanväriset silmät. Niissä oli tavanomainen lempeä ja vakaa katse. Paineenkestävä valkoinen haalari peitti koko hänen kehonsa sormenpäitä myöten. Tuijotimme hetken toisiamme aluksen syöksyessä viimeisiä metrejään kohti tyhjyyden rajaa. Olin erottavinani pienen hymyn kypärän lasin läpi hänen kasvoillaan juuri ennen kuin hän kääntyi taas eteenpäin. En tuntenut häntä juurikaan, mutta jokin hänessä sai minut luottamaan itseensä - toisin kuin Jasonin kanssa. Andrew oli meitä molempia nuorempi, mutta silti näin jonkin viisauden piilevän hänessä aina, kun kohtasin hänet. Olisin voinut vaikka avautua hänelle tunti kausia elämäni murheista, jos tilanne olisi toinen. Kuitenkin, olimme nyt täällä, saman aluksen kyydissä suorittamassa tätä toivotonta tehtävää.

Erotin edessäni jotain kirkasta. Vähitellen rauhoittava humina ympäröi minut ja kaikki muu jäi jonnekin kauas ulottumattomiini. Tunsin menettäväni hitaasti yhteyden ulkomaailmaan ja todellisuuteen. Minusta tuntui kuin olisin ollut puristimessa... ei ei sittenkään. Tuntui aivan siltä, kuin olisin ollut veden alla. Vesi. Niin tietysti. Nähtävästi jokainen sana jota ajattelin, veti minut takaisin menneeseen.

Mieleeni tulvi muistot uimarannasta ja kuohuvista, turkooseista aalloista, jotka nuolivat rantaviivaa. En edes jaksanut vastustella enää mielikuvaa vastaan. Hitaasti hetken itsevarmuuteni vaihtui rintaa puristavaksi haikeudeksi, jonka tiesin piinaavan minua vielä pitkään.

Pystyin melkeinpä upottaa sormeni valkoisten hiekanjyvien sekaan, kuulla Sarahin onnellisen enkelinnaurun ja nelivuotiaan Camilan suloisen helisevän kikatuksen. Noah juoksi jostain esittelemään löytämiään simpukoita siskolleen. Tietysti juuri tämä viimeinen yhteinen päivämme ennen löytöäni ja kaiken muuttumista kertarysäyksellä tuli mieleeni nyt.

Hetken jopa toivoin haistavani aluksen keinotekoisen ilman ymärilläni, en Sarahin suloista tuoksua tai tuulen virettä kasvoillani. Aluksen karuus sentään piti minut kiinni todellisuudessa. Ja totuus oli, että välimatka maahan kasvoi joka sekunti. Menneiden märehtimiseen ei olisi nyt aikaa. Ehkä vielä joskus, mutta ei täällä.

Olisin todennäköisesti lentänyt päin seinää, ellen olisi tiukasti köytettynä tähän tuoliin. Suljin silmäni ja odotin näkeväni vaimoni kasvot taas piinaamassa minua, mutta yllättäen näinkin pelkän mustuuden. Olin jo hieman huolissani siitä, olinko vajoamassa nyt johonkin shokkiin.

Yritin muistella, mitä olin täällä tekemässä. Tehtävä. Projekti GAX-11, kaiken tämän alku ja juuri, jonka vuoksi olin täällä. Viimeistään nyt olisi aika keskittyä siihen.

Tunsin jo pääni alkavan sumentua, kunnes tärinä yhtäkkiä lakkasi kuin seinään ja alus jäi kellumaan loputtomaan tyhjyyteen.

Vedin terävästi henkeä ja avasin silmäni. Se on ohi, ehdin ajatella.

Viimein.

Words: 906