Projekti GAX-11

Luku 4.

Tutut kasvot häilyivät ylläni. Jason. Miehen naamataulua koristi vihan ja huolen rypyt, ja jokin sisälläni aavisti että minä saatoin olla syy niihin. Pian yläpuolelleni ilmestyivät toiset kasvot ja kuulin Andrewn etäisen äänen.

"Hän on kunnossa, mutta toipuu shokista. Luultavasti joku traumareaktio."

Näköni oli hieman sumea ja poskeani jomotti. Halusin nousta, mutta en päässyt liikkumaan. Silloin muistin sen.

"Camila? CAMILA!? Missä tyttö on?", huusin hätääntyneenä. Riuhtaisin itseni jonkun otteesta ja vilkuilin ympärilleni kauhuissani, etsien pientäkään merkkiä tyttärestäni. Mitään ei näkynyt. Löysin itseni istumasta keskeltä painoja ja tuttuja laitteita, jotka olivat kaikki siististi omilla paikoillaan. Naulitsin katseeni epätöivoisesti ovelle, jonne lapsi oli kadonnut. Pian joku painoi minut maahan ja jouduin irroittamaan katseeni ympäristöstä. Kaikki tapahtui nopeasti, eivätkä aivoni kyenneet pysymään perässä. Tunsin taas, kuinka hengitykseni tiheni ja jäseneni alkoivat täristä hallitsemattomasti.

"David! Sinun täytyy nyt rauhoittua. Hengitä. Olet nähnyt unta.", Andrewn vaativat silmät tuijottivat minuun herkeämättä yläpuolellani, pakottaen kääntämään katseeni häneen. Pikku hiljaa hänen vakaan lempeä olemuksensa rauhoitti minut ja aloin erottamaan unen todesta. Suljin silmäni huokaisten helpotuksesta. Uskalsin taas hengittää. Kierot aivoni. Olin todella vain kuvitellut kaiken. Se ei ollut totta.

Lopulta Andrew irroitti otteensa käsistäni ja perääntyi päältäni, vaikka olin hädintuskin huomannut hänen pitäneen minusta kiinni. Nyt hän katseli minua arvioiden kauempaa ja nousin hieman vaivaantuneena istumaan. Jasonin läpitunkeva katse itsessäni ei myöskään jäänyt minulta huomaamatta. Molemmat olivat varmasti täynnä kysymyksiä. Huokaisin. Miten tähän tilanteeseen päädyttiin?

"Saanen kysyä, mitä helvettiä teet kuntosalin lattialla keskellä yötä? Ja kuka on Camila?" Jason avasi kuulustelun ensimmäisenä.

"Camila on... tyttäreni. Hän jäi maahan perheeni kanssa ja hetken jo luulin, että hän olisi kanssamme aluksessa. Ja en todellakaan tiedä miten päädyin tänne, voidaanko vain unohtaa tapahtunut?" Vastasin väsyneenä. Minulla ei ollut voimia tälläiseen ja yhtäkkiä kova sänkyni tuntui houkuttelevammalta kuin koskaan.

Jason katsoi minua toinen kulma koholla ja tiesin hänen ilmeestään, ettei tämä unohtuisi häneltä. No, aivan sama. Olen täällä silti johdossa. Andrew puristi huulensa yhteen ja tuijotti minua varovasti, kuin olisi vielä halunnut kysyä jotakin, mutta pysyi hiljaa. Hän tyytyi vain nyökkäämään Jasonille ja ojentamaan minulle kätensä. Pudistin hänelle päätäni kieltäytyen avusta kohteliaasti ja ponnistin ylös omin voimin.

"Okei, häivytään täältä, unta on saatava vielä pari tuntia, että kiintiö täyttyy", sanoin yrittäen kuulostaa itsevarmalta. En tiedä tehosiko se heihin äskeisen jälkeen, mutta auktoriteettini oli nyt viimeisin huolenaiheeni. Halusin vain nopeasti nukkumaan jo olin jo puoli matkassa ovelle. Viitoin muut seuraamaan minua tunkeutuen samalla ovestä käytävälle.

Huomasin, etteivät he olleet ehtineet edes sytyttää valoja käytävälle tullessaan auttamaan minua. Himmeä sininen kajastus valaisi reittini niin, että näin juuri ja juuri mihin astua. Voin kuvitella, kuinka huutoni on kaikunut täällä kuin missäkin metallitynnyrissä ja herättänyt koko paikan unestaan. En voinut olla tuntematta pientä häpeää ajatellessani aiheuttamaani välikohtausta. On meilläkin tässä johtaja.

Olin juuri astunut käytävällä ensimmäiset kaksi askelta, kun jokin vilahti silmänurkassani. Heti perään kuulin hyvin hiljaisen, metallista kolahdusta muistuttavan äänen. Pysähdyin kuin seinään ja käänsin pääni sinne suuntaan, josta arvelin sen kuuluneen. Mitä ihm-? Käännyin ympäri ja kohtasin Andrewn ja Jasonin epäilevät katseet. Viitoin heitä olemaan hiljaa.

"Voin vannoa nähneeni tuolla käytävällä äsken jotain liikettä", kuiskasin taakseni. Sanani eivät näyttäneet tekevän kumpaankaan erityistä vaikutusta, enkä kyllä ihmettele äskeisen jälkeen.

"David, ehkä sinun pitäisi-" Andrew aloitti, mutta vaijensin hänet käskevällä käden liikkeellä. Jatkoin tuijottamista itsepintaisesti käytävän pimeyteen, kohti aluksen peräosia. En kuullut tai nähnyt mitään, mutta inhottava tunne ei jättänyt minua rauhaan. Täällä oli oltava joku muukin. Jos ei sitten neljäs matkustaja, niin jotakin. Tottakai oli riski, että aivoni vain jatkoivat kepposiaan, mutta aistini tuntuivat nyt terävämmiltä kuin koskaan.

Joku tarttui käteeni ja pyörähdin ympäri. Andrew tuijotti minua silmiin, nyt jo vaativasti.

"Sinun täytyy nyt levätä, emme halua toistaa äskeistä. Tämä ei ole pyyntö."

Kurtistin hetkeksi kulmiani hänen uhmakkaalle määräilylleen, johon hänellä ei ollut oikeutta. Annoin kuitenkin lopulta periksi, sillä en jaksanut alkaa tapella tästä nyt. Ehkä hänen sanoissaan sitä paitsi oli perää.

Jason seisoi etäämmällä, kädet ristittynä rinnalleen ja ilmeisen kyllästyneen näköisenä odottamassa meitä. Pyöräytin hänelle silmiäni ja vilkaisin vielä kerran olkani yli käytävälle, ennen kuin lähdin Andrewn perässä harppomaan vaatakkaiseen suuntaan kohti nukkumatilaa. Ehkä minun tosiaan tarvitsi vain levätä.

Viimeyö oli ottanut todella koville ja huomasin sen vasta palatessani sänkyyn. Istuin patjalle helpottuneena siitä, että pääsisin viimein nukkumaan ilman huolia kaiken ollessa hyvin edes tämän hetken. Andrew lähestyi minua jonkun pienen pyöreän purkin kanssa ja loin häneen epäilevän silmäyksen.

"Ota, se on unilääkettä", hän sanoi ojentaen minulle sinistä pilleriä.

"Jos minulta kysytään hän tarvitsee paljon unilääkettä vahvempaa", kuulin Jasonin mutisevan huoneen toisesta päästä.

"Sinä et ole lääkäri täällä", tiuskaisin takaisin luoden murhaavan vilkaisun hänen suuntaansa. Todellisuudessa en ollut lainkaan vakuuttunut siitä, miten lähelle totuutta hän jälleen kerran osui.

Hieman epävarmana nappasin pillerin Andrewn kädestä ja nielaisin alas. En jaksanut hakea edes vettä huuhdellakseni kurkkuni. Kiitin Andrewta, joka hymyili minulle takaisin tavanomaista hymyään palaten sitten itsekin sänkyynsä. Kävin vielä lukitsemassa varmuuden vuoksi huoneemme lasioven, koska jokin minussa oli vielä levottomana tapahtuneen jäljiltä.

Jäin hetkeksi vielä tuijottamaan käytävälle, vaikka aistin selvästi selässäni Andrewn tiukan katseen, joka vaati minua palaamaan. Joo joo... Mitään poikkeavaa ei enää tapahtunut, joten pian olinkin sulkemassa silmiäni jo toista kertaa tänä yönä. Aloin vähitellen tuntea lääkkeen vaikutuksen tuoman raukeuden koko kehossani.

Juuri ennen nukahtamista muistutin itseäni vielä tarkastamaan koko alus läpikotaisin seuraavana päivänä, vaikken tiennyt, mitä kuvittelin edes löytäväni. Saatoin ihan hyvin olla vain se vainoharhainen hörhö, jona Jason minua selvästi piti - ja joka tarvitsi kipeästi ammattiapua.

Words: 875