Projekti GAX-11

Luku 5.

Ensimmäinen aamu aluksessa ei ollut kauniisti sanottuna elämäni miellyttävimpiä. Heräsimme järjestelmän automaattiseen hälytykseen, että unimäärämme oli täyttynyt. Liiaallinen nukkuminen ei kuulemma ollut hyväksi, kun avaruudessa ei ollut mitään päivärytmiä. Tai niin meille maassa selitettiin.

Rutiinit seurasivat toinen toisiaan ja ennen kuin huomasinkaan, olin taas ohjaamossa muiden kanssa tuijottamassa luotaimia aivan kuin niissä näkyisi jokin johtolanka siitä, mitä olimme täältä tyhjyyden keskeltä etsimässä. Aika mateli eteenpäin ja ajattelin tämän olevan vasta ensimmäinen päiväni täällä. Tai yö. Tai aamu. Miten tämän vuorokaudenajan nyt halusi määritellä.

Pääni tuntui koko aamun siltä, kuin olisin puristuksissa. Epäilin päänsäryn johtuvan eilisyön seikkailuista yhdittettynä unilääkkeen jälkivaikutuksiin, mutta tieto ei parantanut oloani juurikaan. Hain ruokavarastosta itselleni jotain purtavaa, mutta jouduin pian huomaamaan, etteivät vaihtoehdot olleet järin runsaat. Tongin turhautuneena kaappeja ja katsoin ihnoten keinotekoisia ravintopatukoita ja mahdollisimman pieneen tilaan tiivistettyä vihannesmössöä. No, kai näillä hengissä säilytään.

Nappasin hieman ärsyyntyneenä mukaani patukan, johon oli mahdutettu varmasti kaikki mahdolliset ravintoaineet mitä planeetaltamme löytyy, sekä lasin metallisen makuista vettä säiliöstä. Kai minun täytyisi alkaa sopeutumaan, olinhan sitäpaitsi käynyt tämän läpi monesti ennenkin. En edes tiedä, miksi kaikki tuntui nyt niin eriltä.

Eväät mukanani lähdin raahautumaan kohti ohjaamoa takaisin muiden seuraan. Vedin matkalla patukkaani, joka ei maistunut yhtään sen maukkaammalta kuin näyttikään. Tiivistettyjä kaloreita, sitähän se oli.

Matkalla jouduin kulkemaan taas pääkäytävän läpi, joka oli valaistuksessa pelkkä metallinharmaa putki, jota erilaisen putket ja johdot reunustivat suoraan sanottuna kamalasti. Kymmenen pistettä suunnittelijan esteettiselle silmälle.

Tukkani oli vielä pörrössä yön jäljiltä ja näytin todennäköisesti riutuneelta raadolta. Onnistuin lisäksi kolauttamaan takaraivoni ohjaamon ahtaan oven karmiin tunkiessani itseni siitä läpi.

"Ai hemmetti..." mutisin tuohtuneena puoliksi kivusta ja puoliksi nolosta sisääntulostani. Oli suoranainen ihme, jos en ollut jo saanut itseäni vaikuttamaan totaaliselta hörhöltä miehistöni silmissä.

Andrewn ja Jasonin katseet kääntyivät minuun heti astuessani sisään. He vilkaisivat toisiaan sen näköisinä kuin olisin keskeyttänyt jonkun kovinkin vakavan keskustelun. Kohotin kulmiani, mutten vaivautunut kyselemään enempää. Kertovat kun kertovat, minulla olo nyt muutakin mielenpäällä.

"Miten voit?" Andrew kysyi tutkaillen minua asiantuntevalla silmällään. Hän halusi varmasti selvittää oliko eilisyön kohtaukseni ollut vain ohimenevää, vai olinko jo menetetty tapaus. Huokaisin luovuttaneena. Olin ehtinyt oppia, ettei hänelle hyödyttänyt valehdella voinnistaan, joten päätin vastata rehellisesti:

"No, jos totta puhutaan oloni on kuin olisin jäänyt juuri puhvelilauman tallomaksi."

Andrew nyökkäsi hyväksyvästi vastaukselleni peittäen samalla surkeasti virnuilunsa.
"Se on tavallista ja menee kyllä ohi. Hyvä, että hait syötävää itsellesi."

Pyöräytin silmiäni. Tämä on siis ilmeisesti tavallinen olotila täällä, eikun totuttelemaan. Istuuduin samaan tuoliin, jossa olin ollut viimeksi aluksen laukaisussa. Aloin kuin rutiinilla tarkistaa sijaintiamme tutkassa, aluksen mahdollisia vaurioita ja järjestelmien toimivuutta, vaikka Neptunen autopilotti hoitikin yleisen huollon puolestamme. Minun oli kuitenkin vaikea tottua kaikkeen uuteen teknologiaan tässä aluksessa, keinotekoista painovoimaa ja sähkömagneettisella energialla toimivia moottoreita myöten. Meihin ja tähän toivottomaan matkaan oli todellakin panostettu. Toivottavasti niitä tuloksiakin sitten tulisi.