Projekti GAX-11

Luku 6.

Jätin toiset ohjaamoon katsomatta enää taakseni. Pystyin hengittäämään kunnolla vasta ollessani käytävällä. En käyttäytynyt kovin esimerkillisti juuri nyt, mutta se ei kiinnostanut minua oikeastaan tippaakaan. Nojasin seinään kaksin käsin, etten romahtaisi lattialle.
Käytävän kattoa valaisevat loisteputket hohtivat kaikkialle ympärilleen surumielistä sinistä kajoa. Aivan kuin minäkin.

Lähdin kulkemaan pitkin tyhjää käytävää. Paksu ilmalukko eristi ohjaamosta tulevat äänet, joten ainoa hiljaisuudessa kaikuva ääni oli askelteni kolina käytävällä. Toivoin hartaasti, ettei kumpikaan toisista keksisi lähteä perääni, sillä en kaivannut erityisemmin seuraa juuri nyt.

Katselin loputonta käytävää edessäni, ja jostakin mieleeni tulvahtivat taas ne eilisyön askelet, jotka olin kuullut täältä päin. Minun piti tarkistaa alus silloin läpi kotaisin, mutta se hukkui ja unohtui kaiken muun päänsäryn alle. Nyt jalkani alkoivat kuljettaa minua määrätietoisemmin kohti aluksen peräosaa. Jos jokin oli kävellyt siellä sinä yönä, saisin sen selville ja todistaisin, etten kuullut omiani. Ellen sitten oikeasti vain houraillut, mikä oli oikeastaan paljon todennäköisempää minun kohdallani.

Jouduin tihrustamaan silmiäni, jotta näkisin kunnolla sinisen hämyn läpi. Aloin saavuttaa jo aluksen peräosaa ja tulin kasvattamon kohdalle, jonka ikkunan takana rönsyilevät viherkasvit tuottivat happea alukseen. Paineenkestävä ovi oli tiiviisti lukossa, kuten muutkin aluksen väliovet turvallisuuden vuoksi. Ainoa oven läpäisevä aine oli sen kapeasta ikkunasta lankeava onneton keltainen valonsäde, joka paljasti käytävällä leijuvan pölyn.

Katseeni harhaillessa ympäri käytävää tietämättä mitä etsiä silmäni osuivat kasvihuoneen rautaisen oven kahvaan. Jokin siinä kiinnitti huomioni ja jouduin kumartumaan lähemmäs tarkistaakseni näinkö oikein. Rypistin otsaani. Ei, silmäni eivät tehneet minulle kepposiaan. Selkeä tummampunainen läiskä tahri kahvan reunan erottuen juuri ja juuri ikkunan kajastuksessa. Pyyhkäisin sitä sormellani edelleen ymmälläni. Se oli kuivunut kiinni rautaan, mutta punainen jälki jäi silti käteeni koskiessani sitä. Mitä hittoa..?

Hetken mielijohteesta haistoin sormeani ja pistävä haju täytti heti sieraimeni. Olin haistanut sen aikaisemminkin, viimeksi ensiapukoulutuksessa. Verta. Hieman jo paakkuuntunutta mutta silti aivan selvää. Pysähdyin hetkeksi kuin seinään ja äkkiä tuntui kuin hengityksenikin olisi jäätynyt. En käsittänyt, mistä se oli päätynyt kahvaan. Kukaan meistä se ei voinut olla, sillä jokainen mitätönkin tapaturma täällä otettiin vakavasti ja olisin kyllä tietoinen, jos joku meistä vuotaisi verta. Sitä paitsi olimme olleet täällä alle kaksi vuorokautta, koko ajan toistemme seurassa. Ellei täällä sitten ollut joku, josta emme tienneet- ei, ei se ole mahdollista. Olimme keskellä ei mitään - kirjaimellisesti.

Katselin ympärilleni, mutta mitään ei näkynyt. Tai no, tottakai niitä samoja harmaita seiniä ja varoituskylttejä, joillaiseen sisustukseen olin kai jo jollain tasolla ehtinyt tottua vietettyäni elämäni aikana päiväkausia avaruudessa. Mitään maisemasta poikkeavaa en kuitenkaan löytänyt, edes pientä lattiaan pudonnutta merkkiä hiippailijasta. Joku oli kuitenkin verisellä kädellä yrittänyt avata tätä ovea aivan äskettäin. En päässyt häiritsevästä tunteesta eroon. Kuka ikinä täällä matkustikaan, hän oli peittänyt olemassaolonsa pelottavan hyvin.

Epämiellyttävä tunne kouraisi vatsaani, kun ajattelin asiaa tarkemmin. Joku pimeydestä saattoi nytkin katsella minua.

Maassa meitä oli varoitettu kapinoitsijoista, joukosta ihmisiä jotka vastustivat projektia henkeen ja vereen. Olin törmännyt sellaiseen itsekin pari kertaa, entisen lähikauppamme kulmilla, joka seisoi nyt autiona paikallaan ikkunat spraymaalin peittämänä, kun ruokaa alettiin säännöstelemään. Kohtaamiset menivät harvoin mukavasti.