Projekti GAX-11

Luku 7.

Jasonin näkökulma:

Tuijotin vakavana Davidin loittonevaa selkää hänen kadotessaan ohjaamon uloskäynnistä. Suoraan sanottuna minua vitutti hänen käytöksensä lähes yhtä paljon kuin totuuden valkeneminen matkastamme. Hän käyttäytyi tiedon kuullessaan kuin jokin hemmoteltu kakara, joka murtuu ensimmäisestä vastoinkäymisestä. Aikuinen ihminen... Tuskin hänelle olisi edes uskottu tällaista tehtävää, ellei hän olisi kerryttänyt vuosia luottamusta kulkemalla asemalla ympäriinsä esittämässä hyvistä ja saamalla siten kaiken minkä haluaa. Tuhahdin halveksien. Osaisin minäkin varmasti näytellä iloista naamaa jos elämän arpaonni olisi kohdellut minua yhtä hyvin kuin häntä. Toisaalta, miksi vaivautua. Toisin kuin hänen, minun egolleni ei ollut ongelma olla se kakkonen.

Käännyin Andrewn puoleen pyöräyttäen silmiäni. Hänen ruskeita pyöreitä kasvojaan koristi syvä huoliryppy, ja hän tuijotti vielä ovelle päin, minne David oli kadonnut. Tottakai.

"Älä vaivaudu, antaa kapteenin palata kuvioihin sitten, kun on päässyt dramaattisesta järkytyksestään yli. Me voimme vaikka sillä aikaa miettiä tilannetta realistisesti ja suunnitella mitä tästä eteenpäin." Tuhahdin pyöritellen mustaa digitaalikynää sormieni välissä.

Andrew kääntyi minuun päin hieman kimpaantuneen näköisenä luultavasti äänensävystäni. Kohautin hänelle vain harteitani välinpitämättömänä. Tiesin osaavani olla vituttava - se ei ollut mikään uutinen -, mutta minua ei oikeastaan hirveästi kiinnostanut, mitä minusta ajateltiin.

En ymmärtänyt miten hänen kaltaisensa ihmiset jaksoivat ajatella kaikista hyvää, etenkin kun suurin osa lajistamme oli täyttä itsekästä roskaa. Myöntäkää pois, se on totta. Andrew kyllä murehtisi varmaan perhosenkin perään. Kai se oli jokin hänen kaltaistensa synnynnäinen ominaisuus, jonka päälle minä en ymmärtänyt.

"Hänellä on nyt rankkaa, anna hänelle aikaa toipua. Olet varmasti itsekin kokenut joskus, miten musertavalle elämä voi tuntua? Etkö toivoisi silloin muiden auttavan sinut jaloillesi, eikä työntävän sinua takaisin ankeuteen?", hän vastasi jo hieman pehmenneenä.

"Et ole terapeuttini, kiitos", murahdin hiljaa. Nyt oli minun vuoroni ärsyyntyä.
Kohdistin harkitun katseeni tiukasti Andrewhen, tietäen kuinka vahvan vaikutuksen pystyin saamaan häneen. Kyseinen ominaisuus oli vienyt minut pitkälle elämässäni ja olin jo oppinut sen tehon ihmisiin. "Sanon vain, ettei hän ole ainoa tässä maailmassa, jolla on rankkaa. Toiset täällä ovat vain varttuneet tähän julmaan todellisuuteen, kun taas toiset ovat jo syntyessään kultalusikka suussaan jossain omassa kauniissa maailmassaan, joka murtuu heti kohdatessaan todellisuuden."

Kuten arvasinkin, vedin sanoillani Andrewn hiljaiseksi. Hän tuijotti alaspäin hieroen leukaansa vaivaantuneena. En irroittanut katsettani hänestä vielä, vaan annoin sanojeni tehon leijua viimeiseen saakka ilmassa. Odotin hänen seuraavaa siirtoaan. Minulla ei ollut mikään kiire.

"Jason minä... kuinka... kuinka voit ajatella noin? Ei ihme ettei sinusta pidetä" Andrew rikkoi lopulta hiljaisuuden ja pudisteli päätään. Katsoin hänen nousevan tuolista järkyttyneenä ja kävelevän ikkunan ääreeen vilkaisemattakaan minua.

Oloni oli kuin olisin saanut juuri iskun päin kasvojani. Rypistin otsaani ja hetken tyytyväisyys vaikutuksesta häneen katosi kuin valo avaruuteen. Hän ei missään vaiheessa ollut kanssani samaa mieltä. Olin tulkinnut tilanteen aivan väärin.

"Puhuin vain totta-" aloitin. Andrew seisoi nyt tuijottamassa ikkunaa, selin minuun. Hän kääntyi kuitenkin heti ympäri kuullessaan sanani. Yllätyin hänen silmissään leiskuvasta vihasta ja kiristyneistä leukalihaksista. En ollut koskaan nähnyt häntä tuollaisena ja se kieltämättä hieman huolestutti minua.

"Oletko koskaan miettinyt, että vika saattaisi olla sinussa!? Kuinka halventavasti kohtelet muita ja puhut heistä? Luuleko, että minullakaan on ollut helppo polku, kun täällä on ihmisiä, jotka haluaisivat pyyhkäistä minut elävien kirjoista pelkän ihonvärini takia? En silti kulje ympäriinsä kuin mikäkin pahan ilman lintu. Useimmat ihmiset kohtelevat sinua lopulta niinkuin sinä heitä, kunhan annat siihen mahdollisuuden etkä käyttäydy kuin täysi kusipää. Sitäpaitsi, sinun olisi korkea aika alkaa luomaan ihmissuhteita ainoisiin ystäviisi täällä ennen kuin pilaat koko tehtävän."

Wow.

Andrewn vaivoin hillityn äänensävyn takana kuohui selvä raivo, joka vain odotti vuoroaaan purkautua. En edes tiennyt hänestä löytyvän noin kiihkeitä tunteita. Andrewn tavallisesti niin tyynen olemuksen muuttuminen hetkessä oli jopa pelottavaa.

Katselin hänen kulkevan ohitseni kohti ohjaamon ovea, kasvoilla edelleen pettynyt ilme, joka vaati minua pysymään kaukana.

"Minne olet menossa?" Kysyin hänen peräänsä, vaikka tiesin sen olevan turhaa. Mies kääntyi taas minuun päin kylmä katse silmissään.

"Mitä sillä on väliä? Et kuitenkaan rohkenisi seurata minua." Pidin katseeni tiiviisti hänen silmissään lyhyen tuijotuskilpailumme ajan, joka uhkasi yltyä sodaksi. Ristin kädet rinnalleni. Tunsin samalla pienen syyttävän äänen raivaavaan tietään pääni sisällä. Helvetin omatunto. Olin kuvitellut vaijentaneeni sen jo aikaa päivää sitten.

"Annan sinulle yhden vinkin: jos sinulla on joku vakavakin ongelma menneesi kanssa, suosittelen puhumaan siitä, ennen kuin käännät selkäsi kaikille ja kaikelle hyvälle."

Viimeisen sanan sanottuaan Andrew lähti huoneesta ja kuulin pian hänen askeltensa loittonevat kolahdukset käytävällä. Se siitä sitten. Arvelin hänenkin hermojen olevan vain kireällä matkasta, ja tämä oli hänen tapansa käsitellä sitä.

Jokin äskeisessä sai minut ajattelemaan hänen sanojaan syvemmin. Siis ei sitä saarnaa, kuinka minun täytysi muuttua joksikin hyvikseksi - nähkööt muut minut miten tahtovat. Andrewn hetkellinen avautuminen sen sijaan jätti minut miettelijääksi. Hän puhui harvoin itsestään, enkä ollut edes ajatellut mitä vaikeuksia hänen elämänsä on voinut pitää sisällään. Olisihan sen voinut toki päätellä hänen tummista piirteistään, jotka olivat oli edelleen joillekin ongelma. Silti, ensi tapaamisestamme saakka hänen tullessaan asemalla juttelemaan minulle ja esittelemään innoissaan paikkoja, olin nähnyt hänet pelkkänä iloa säteilevänä nuorukaisena. Mutta miten se menikään, mikään ei ole sitä miltä näyttää. Itsehän olin paras esimerkki tästä.

Painoin tarkkaan mieleen hänen jokaisen sanansa, niinkuin minulla oli tapana aina, kun joku raotti ajatuksiaan peittävää verhoa edes hieman. Ikinä ei tiennyt millä tiedolla olisi vielä käyttöä.

Haroin tummia kiharoitani tuijottaen metallista lattiaa. Se toi mieleeni ankean laatikon, jota jouduin lapsuusvuosinani kutsumaan kodiksi. Muistan elävästi tuijottaneni risaisen peltikaton raoista tähtiä haaveillen, että voisin joku päivä kadota niihin. Ja täällä sitä ollaan. Kasvattiäitini mekastus ohuen seinän takana piti minut niin hyvin valveilla, että öisin minulla oli aikaa ajatella vaikka mitä teorioita päässäni. Kuten sielläkin ja koko elämäni ajan, en vain sopeutunut joukkoon. Mutta vitut siitä. Tiede ja matematiikka eivät piitanneet luonteestani. Kaikki oli loogista ja täydellistä.

Kampesin huokaisten itseni ylös tuolista ja arvoin hetken mitä tekemistä keksisin. Vaihtoehtojen lista ei ollut pitkä, joten päätin vain lähteä Andrewn perään. Otin juuri ensimmäisen askelen, kun kuulin korviasärkevän hälytyksen kaikuvan ympäri ohjaamoa. Punaiset valot katon rajassa vilkkuivat ja pian kuulin Andrewn hätäisen äänen ohjaamon oven takaa huutavan:

"Aluksen peräosassa on jokin pahasti pielessä!"

Words: 965