Projekti GAX-11

Luku 2.

v. 2095
Galaksi: Linnunrata
Planeetta: ------

Paine keuhkojeni päältä hellitti, ja pystyin taas hengittämään. Revin kypärän päästäni ja annoin pääni retkahtaa taaksepäin istuimen selkänojaa vasten. Olin aivan loppu. Vedin syvään henkeä ja tunsin ohjaamon ilman tunkeutuvan sieraimiini. Ei se ollut samanlaista kuin ilma maassa, mutta sentään antoi keuhkoilleni tarvitsemani hapen. Hetken vain makasin tuolissa tuijottaen kattoa ja keräten itseäni kasaan. Olin varmaan jo ehtinyt unohtaa, miten hengitetään. Pääni tuntui selkenevän hetki hetkeltä ja menneisyyskin lipui taas turvallisen matkan päähän mielestäni.

En ollut mikään ensikertalainen avaruudessa, mutta tämä lähtö oli vaikuttanut minuun aivan uudella tavalla. Fyysisesti olin kyllä kestänyt pahempaakin, mutta koko lähdön ajan piinannut tunne kaiken jättämisestä taakse oli saanut psyykkeeni romutettua. Koulutus ei ollut koskaan valmistanut minua tähän tunteeseen, enkä usko että se edes voisi. Tarvitsisin varmasti pikaista hoitoa jos olisin vielä maassa.

Revin lukuisat narut ja turvavyöt auki, jotka köyttivät minut istuimeen. Kohottauduin vaivalloisesti seisomaan. Päätäni jomotti ja näkökenttäni huojui, ennen kuin silmäni tarkentuivat vieressäni olevaan radiovastaanottimeen. Huokaisin helpotuksesta kävellessäni huojuvin askelin kohti esinettä. Nojasin hetken seinää vasten kaksin käsin, hengitellen tasaisesti, ennen kuin kohotin katseeni uudestaan.

Vastaanotin näytti ehjältä äskeisestä kyydistä huolimatta. Se oli tiukasti kiinni navigointipöydässä, ohjaamon keulassa. Siinä vilkkui edelleen heikko punainen valo ja kyljessä erottui ruostunein ruskein kirjaimin teksti GAX-11. Kuljetin sormeani pitkin kirjaimia leijaillen omissa maailmoissani, kunnes kuulin takaani askeleita ja huomasin Andrewn kyykistyvän viereeni. Hän katsoi minua otsa huolestuneena rypyssä.

"Oletko kunnossa?" hän kysyi. Nyökkäsin ja väläytin hänelle nopean hymyn. Päätin vaieta äskeisistä ajatuksistani. Vaikka hän olikin lähtenyt mukaamme takaamaan terveytemme, en voinut vaatia häntä olemaan henkilökohtainen psykiatrini heti ensimmäisenä päivänä. Saisin selvittää pääni ihan itse.

"Mitä tuo tarkoittaa?" Andrew kysyi yllättäen. Kävin hieman hitaalla, joten en aluksi edes tajunnut mihin hän viittasi, kunnes huomasin hänen osoittavan tekstiä radion kyljessä. Selvitin nopeasti kurkkuani.

"Niin joo, GAX-11... Emme ole täysin varmoja. Maassa tutkijat arvelivat sen viittaavan johonkin tuntemattomaan galaksiin tai kaukaiseen sivilisaatioon. Toisaalta, en tiedä miten paljon heidän laskelmiinsa on luottamista." Pienen harkinnan jälkeen lisäsin vielä varovasti: "Jos minulta kysytään, tuo kuulostaa pelkältä kaukaa haetulta arvailulta."

Lyhyen mutta tiiviin katsekontaktin jälkeen Andrew käänsi silmänsä pois päin. Hän tuijotti hiljaa eteensä mietteliään näköisenä kuin olisi löytänyt jonkun suuremmankin merkityksen höpinästäni. Hämärä tummensi hänen jo valmiiksi ruskeita kasvojaan, enkä erottanut ilmettä kunnolla. Odotin vain kärsivällisesti hänen avaavan taas suunsa ja pian ennustukseni toteutuikin. Hän aloitti puhumaan hitaasti ja varmuus hänen äänessään kasvoi sitä mukaa, kun hän jatkoi.

"En tiedä, mitä ikinä käytkään nyt läpi, mutta kuuntele tämä. Löytö, jonka teitte Jasonin kanssa silloin, oli jotain käsittämätöntä. Jotain, joka muutti kaiken. Ei sellaisia asioita tapahdu tässä maailmassa turhaan. Olen luottanut arviointikykyysi ensi kerrasta lähtien, kun tulin töihin Neptunelle ja näin kuinka kunnioitettavan varmasti johdit muita. Teet vielä historiaa matkallasi tavalla tai toisella, tiedän sen."

Jokaisen hänen sanansa takaa kuulsi silkka vilpittömyys. Käänsin hieman punastuneena katseeni pois, mutta oikeasti peittelin ylpeää hymyä, joka karehti suupielilläni. "Löydöllä" hän viittasi kuukausi sitten havaitsemiimme radiosignaaleihin, jotka tulivat mitä ilmeisimmin ulkoavaruudesta. Ainoa syy lähtöömme. Se päivä käänsi kelkan kerta heitolla, ja pieni osa minusta tunsi katkeruutta joutuessaan jakaa kunnian siitä Jasonin kaltaisen tyypin kanssa. Hiton yrmeä erakko... En voinut kuitenkaan väittää, etteikö hänen älykkyydestään olisi ollut minulle apua.