Projekti GAX-11

luku 8.

Ei helvetti, ajattelin.

Terävä metalli leikitteli kurkullani ja miltei tunsin sen jo silpovan ihokarvojani.

Sama ääni korvani juuressa aloitti uudelleen puhumisen hiljaisella äänellä. "Suosittelen nyt kuuntelemaan huolella, sillä kahta kertaa en aijo tätä sanoa: minulla ei ole aikomuksinani satuttaa sinua tai miehistöäsi, mutta tietysti olen valmis tekemään sen mikäli havaitsen tilanteen sitä vaativan. Haluan vain vähän... keskustella. Eli, jos nyt päästän sinut otteestani, et hyökkää kimppuuni, ymmärrätkö?"

Pääni oli sekaisin kysymyksistä, mutta kaikki huomoni kiinnittyi yllättävään asiaan, joka minulle valkeni hänen puhuessaan. Ääni oli korkea, pehmeä, kuin...

"Olet nainen", suustani pääsi. Se oli pikemminkin hämmentynyt kysymys kuin toteamus. Ironista sinänsä, että tämä oli ensimmäinen ajatukseni tilanteessa, missä mikään muukaan ei käynyt järkeen. En sitten tullut miettineeksi esimerkiksi miten ihmeessä tuo nainen pääsi alukseen. Kuulin tukahdutetun huokauksen.

"Vastaa kysymykseeni", hän vastasi ääni hieman kireänä. Siirsin katsettani varovasti alaspäin ja erotin kaulallani yhä lepäävän veitsen, jota piteli hoikka mutta jäntevä käsivarsi. Yksi sivallus riittäisi elämäni päättämiseen tähän pisteeseen, jolloin kaikki olisi ollut turhaa. Tuosta naisesta huokui jotain sanatonta uhkaa, joka sai hikikarpalot valumaan otsaani pitkin. Hän oli aivan toista maata kuin stereotyyppiset "hennot ja viattomat" naiset. Nyökkäsin parhaani mukaan vastaukseksi.

"Joo, päästä minut nyt vain pois, en tee mitään. Lupaan", kähisin. Jokin, olkoon sitten vaikka järkeni tai itsesuojeluvaistoni, sai minut tottelemaan häntä.

Hän irrotti varoen otteensa ja käänsi minut ympäri. Tuijotin nyt suoraan hänen tummiin silmiinsä, jotka tuijottivat minua varjoista. Katse muistutti minua etäisesti jostain tutusta, mutta asia unohtui pian katseeni siirtyessä taas aseeseen, joka oli nyt laskettu harkiten alas. Mitään ajattelematta syöksyin naista kohti yrittäen tarttua hänen kädestään. Miten hän luotti minuun noin helposti?

Olin aivan hilkulla onnistua, kun tunsin jonkin iskeytyvän hämmästyttävällä voimalla vatsaani. Lesin selälleni maahan ja jäin tuijottamaan kattoa henkeäni haukkoen. Tajusin hämärästi naisen potkaisseen minua. Hemmetti. En ollut koskaan ollut mikään tappelija ja näköjään hävisin kamppailulajeissa jopa naiselle. Tämä oli kyllä kolahdus egolleni... Onneksi astonautin koulutus oli vaatinut sentään hyvän fyysisen kunnon, josta oli nyt apua.

Pian tunsin taas jalan painon rintakehälläni ja jonkun kasvojen ilmestyvän sumeana näkökenttääni. Olin taas avuton, tällä kertaa lukittuna vasten lattiaa. Tässä vaiheessa katsoin viisammaksi antaa jo suosiolla periksi.

Rentoutin kehoni ja toivoin paineen rintani päältä pian hellittävän. Nainen tuijotti minua virne kasvoillaan, mustat hiukset heiluen yläpuolellani.

"Selvisi juuri kenen lupauksiin ei ole luottamista. Kylläpä täällä oppii nopeasti."

Tuijotin naista yläpuolellani tietämättä mitä sanoa. Tilanne oli niin outo, etten keksinyt sopivaa reaktiota. Nauraako, vai huutaa apua? Tälläiseen ei kyllä maassa saanut koulutusta.

Nainen katsoi minua hetken huvittuneena, nosti sitten viimein jalkansa päältäni ja ojensi minulle kättään. Helpotuksesta huokaisten  naksautin selkäni ojennukseen. Edelleen hölmistyneenä tartuin hänen käteensä ja kampesin itseni lattialta. En edes kyseenalaistanut enää mitä tein.

"Tule, meillä on varmasti paljon puhuttavaa."

Nainen johdatti minut pidemmälle pimeyteen, jossa kokoustila sijaitsi. Seurasin häntä kuin koira omistajaansa. Sentään tajusin matkalla sytyttää rannekkeestani valot halliin, jotten törmäisi heti seiniin.