Trust / Luottamus

015 Pysäytetty aika

15.Luku: Pysäytetty aika

Cecilie avasi kirjan ja lehteili sen sivuja hiljalleen silmäillen jokaisen sivun tekstiä. Näytti siltä, ettei hän varsinaisesti lukenut, vaan tutustui esineeseen, keskittyi omaksumaan siitä jotakin maagista. Lopulta hän sulki kirjan ja laski sen syliinsä.
"Sinun pitäisi olla mahdollisimman rento, nukkuminen olisi ihanteellinen tila, mutta silloin on vaikeampi hallita sitä, että tahdot käyttää loitsua", Cecilie selitti ja siirtyi hieman lähemmäs Oliviaa. "Laske kätesi tähän... kirjan päälle. Hyvä."

Olivia tunsi Cecilien pienen ja siron käden oman kätensä vierellä ja vilkaisi muita ympärillään. Dina oli tullut lähemmäksi nähdäkseen paremmin. Zen seisoi vähän kauempana nojaten puuhun ja Blade istui yhä omalla paikallaan. Kaikki olivatkin kuitenkin äkkiä hyvin valppaita, jokaisen katse suunnattuna kiinnostuneena kohti Oliviaa ja noitatyttöä. Cecilie vaikutti olevan rauhallisin, kun hän varovasti painoi Olivian sormia omillaan.
"Nyt, sulje silmäsi."

Olivia toimi niin kuin Cecilie käski. Hän päästi värisevän henkäyksen huuliensa välistä ja keskittyi kuuntelemaan ja tuntemaan. Tytön ääni muuttui rauhoittavaksi, vaikka sama helinä kuului siitä yhä, sama kirkas sointi. Vähän kuin Cecilie olisi laulanut.
"Sinun pitää olla mahdollisimman rento. Me matkustamme ajatusten mukana. Rentoudu niin hyvin kuin pystyt, hengitä rauhallisesti..."

Olivia oli aiemmin tärissyt jännityksestä, mutta nyt hänestä alkoi tuntua paremmalta. Cecilie oli luonnostaan rauhaisa. Vaikka keho alkoikin rauhoittua, mielessä pyörivät yhä ajatukset. Jännitys piti yllä pelkoja ja kauhukuvia, joita Olivia yritti yleensä päiväsaikaan olla täysin ajattelematta. Rentoutuminen ei ollut mitenkään helppoa. Lisäksi hänen teki mieli avata silmänsä, sillä hän kuuli ja tunsi, että Cecilie teki jotakin, ja kuullessaan Dinan yllättyneen henkäyksen, hän oli todella lähellä kurkistaa.

Cecilie käänsi hänen kämmentään ja painoi hänen käteensä jonkin kovan ja viileän. Siinä oli kulmia ja sivut oli hiottu hyvin sileiksi.
"Se on kristalli", tyttö sanoi hiljaa ja painoi kätensä nyt Olivian käden päälle. "Hengitä syvään... Kuvittele eteesi vaikkapa valoisa tie. Kun olet valmis, me pääsemme eteenpäin. Rentoudu. Tunnetko sen tunteen? Sen kihelmöinnin? Päästä se vapaaksi."

Olivia ei ollut koskaan ennen tehnyt sellaista. Ikään kuin Cecilien sanojen myötä hän näki, näki ilman silmiensä avaamista ja sanat kuljettivat hänet läpi todellisuuden rajapinnan. Hän tunsi itse olevansa osa loitsua, joka avasi kuin räjähtäen tien eteenpäin. Prinsessasta tuntui kuin hän olisi syöksynyt läpi sokaisevan valon, mutta todellisuudessa hän istui yhä paikoillaan metsässä silmät suljettuina.

Tyttö avasi silmänsä, muttei ehtinyt ajatella avasiko niitä oikeasti vai vain tässä unessa. Reaktio oli vaistomainen, sillä maailma hänen ympärillään oli muuttunut. Palanen kurkussa kuristi ja jokainen hengenveto oli vaikea, aivan kuin hän saisi liian vähän happea. Tunne oli ahdistava, maailma oli niin väritön. Tällä kertaa maisema ei ollut puutarha, eikä mikään paikka kaupungissa. Nyt ympärillä oli kiviseinää ja huoneessa oli hyvin hämärää. Vain ohut valokaistale lipui huoneeseen rautaristikkoisesta ikkunasta korkealla seinällä. Huoneessa oli joku.

Olivian piti ottaa askel eteenpäin, mutta liikkuminen oli tuskaisen vaikeaa. Aivan kuin hänen jalkansa olisivat painaneet monta tonnia. Huoneen seinustalla kapealla laverilla oli ikään kuin peti, jonka reunalla istui hahmo. Pää oli painunut, kädet puristivat vaatekangasta, joka oli oudon väritön ja muodoton.

"Äiti?" Olivia kysyi tunnistaessaan hahmon. Huone tuntui hämärtyvän lisää, eikä hän ollut enää erottaa muuta kuin naisen edessään. Pelkät ääriviivat, kasvot osittain varjoissa. Jostakin nurkasta tulvi erikoista, luonnotonta valoa, mutta se siirtyi aina sivulle, kun hän yritti katsoa sitä suoraan.