Trust / Luottamus

017 Olen mitä ikinä tarvitset

17.Luku: Olen mitä ikinä tarvitset

"Miten... ei täällä?" Olivia kysyi, vaikka hänen takaraivossaan takoi lujaa ajatus, jota hän yritti sysätä pois. Kyllähän hänen pitäisi ymmärtää. Mutta mieli kieltäytyi uskomasta Cecilien sanoja. Ei tämä ollut totta. Sydän löi yhtäkkiä kovemmin, ja myös Blade aisti muutoksen. Hän haistoi veren voimakkaammin, kun tytön sydän takoi kuin aikoisi lähteä lentoon.

"Minä en saa minkäänlaista yhteyttä, en aisti mitään," Cecilie sanoi näyttäen siltä, kuin pelkäisi Olivian hyökkäävän hänen kimppuunsa. Tyttö vetäytyi taaksepäin ja keräsi kirjan varovasti lähemmäs itseään. "Se ei voi tarkoittaa muuta..."
"Miten niin ei täällä?!" Olivia kysyi voimakkaammin, sillä kukaan ei ollut vastannut suoraan hänen kysymykseensä. Hän oli vetänyt kädet syliinsä ja puristanut kämmenet tiukkaan nyrkkiin.

Tyttö tiesi kuulostavansa lapselliselta kysyessään kysymyksen, jonka vastauksen hän tiesi itsekin. Hän ei vain kyennyt uskomaan sitä, ehkä ihmismielen on taipumus luoda tunne turvallisuudesta: se ei voi olla todellista.

Dina katsoi Oliviaa silmiin vakavana, mutta kuitenkin sanomatta mitään. Zen oli jossakin sivummalla, siirtynyt pois tuoliltaan, eikä Olivia ehtinyt katsella tämän kasvoja. Blade näytti samalta kuin ennenkin, tummat silmät jollakin tapaa hohkaen kylmää. Olivia katseli heitä vuoronperään haastaen. Viimeiseksi hän pysähtyi noitatyttöön, joka vaikutti aiempaa pienemmältä, hauraalta.

"Mitä sinä tarkoitat?" Olivia vaati vastausta ääni väristen enemmän kuin olisi toivonut. Cecilien kädet pyrähtivät ilmaan hänen aikoessaan selittää tarkemmin, mutta tyttö ei ehtinyt päästää sanaa suustaan.
"Hän yrittää sanoa sitä, minkä sinä jo tiedät", Blade sanoi tylysti. "Kuningatar on kuollut."

Vasta niin suoraan sanottuna se iski Oliviaan kuin lyönti päin kasvoja. Hän nousi seisomaan huomaamattaan ja pudisti epäuskoisena päätään. "Ei voi olla, minä puhuin hänen kanssaan, minä olin yhteydessä äitiin vielä muutama päivä sitten!"

Kukaan ei kuitenkaan vaikuttanut olevan samaa mieltä hänen kanssaan. Miksi kaikki olivat niin ärsyttävän hiljaa, niin vakavina? Olivia katsahti vielä kaikkiin, vetosi erityisesti Dinaan, joka oli nousi parhaillaan hitaasti ylös ja astui lähemmäs Cecilietä.
"Sanokaa nyt tekin, ettei se voi olla totta!"

"Älä ole tyhmä", Blade sanoi vastaan korottaen myös hieman ääntään. Hän tuli Olivian luo muutamalla askeleella. Tyttö otti askeleen taakse ja tunsi sängynlaidan osuvan polvitaipeensa kohdille. "Se, että puhuit hänen kanssaan muutama päiväsitten ei tarkoita, etteikö kuningatar voisi olla kuollut jo—"

Blade ei ehtinyt lauseensa loppuun, kun sai lujan läimäyksen poskelleen. Mies oli liiaksi keskittynyt muuhun, jotta olisi osannut ennakoida iskua, mutta myöhemmin asiaa ajateltuaan, hän mietti, että tuskin olisi edes nostanut kättään lyöntiä vastaan.

Olivia nosti järkyttyneenä toisen kätensä kasvoilleen, toisen käden vielä laskeutuessa alas. Ei, ei, mitä hän oli tehnyt? Reaktio oli ollut vaistomainen. Häntä oli inhottanut, miten Blade oli tullut aivan liki, miten hän oli halunnut hiljentää sanat, koska ne eivät olleet sitä, mitä hän halusi.

Cecilie ja Dina tuijottivat nyt järkyttyneinä Oliviaa ja jopa Zenin silmät olivat laajentuneet hämmästyksestä. Olivia tunsi häpeän punan nousevan kasvoilleen, kun hän katsoi, miten hetken Bladen poskella viipynyt punainen jälki vähitellen haihtui. Mies katseli hetken verran jonnekin Olivian ohi, silmissä ailahteli tummuus, josta tytön oli vaikea erottaa tunteita.

"Ei, minä... anna anteeksi, minä en olisi saanut", Olivia henkäisi pelästyneenä. Blade käänsi kasvonsa takaisin hänen suuntaansa, silmät yhä kovina ja tummina, ja Olivia pelkäsi löytävänsä katseesta vihaa.