Torstai
_____________________________________________________________________________
Olin saanut suostuteltua isäni ehdotukseeni: mennä jonottamaan Olympia Stadionille pihalle kahdeksi yöksi. Otin mukaani leipää, vettä ja pistaasipähkinöitä. Teltta tuli myös mukaan, samoin vaatteita ja muita perus asioita. Kaverini Ada oli tulossa kanssani ja hän se vasta fanittikin One Directionia. Hän piti etenkin Louisista.
Minä ja Ada olimme kuin yö ja päivä, mutta tulimme silti todella hyvin toimeen. Ada omisti blondit kiharat ja pitkät hiukset ja siniset silmät. Ada oli todella puhelias, hauska ja sellainen minkä parhaan ystävän täytyykin olla. Minä omistin taas brunetet kiharat hiukset ja siniset silmät. Pituutta minulla oli 170cm ja Adalla taas 168cm. Minä olin hiljainen, ehkä vähän hauska ja hylkäävä kaveri, sellainen joka parhaan ystävän ei tulisi olla. Kun äiti sairastui paksusuolen syöpään vuonna 2010, valoa elämääni toi vain ja ainoastaan One Direction. Kun sitten äiti kuoli 2015, kun syöpä uusiutui erittäin pahalaatuisena maailmani romahti. Pieniä pilkahduksia elämääni toi One Direction, iloinen poika bändi, jolla ei tuntunut olevan murheita. Se auttoi, kun pystyi takertumaan johonkin niin iloiseen ja lohduttavaan. Kun masennuin hylkäsin samalla kaikki kaverini, lukuun ottaen Adan. Hän yritti auttaa, mutta käskin hänen mennä. En jaksanut kiinnostua elämästäni pätkän vertaa. Tilasimme liput tammikuussa Adan kanssa, kun olimme vielä kavereita. Onneksi sovin Adan kanssa ennen keikkaa, koska minulla oli huomaamattani tullut ikävä parasta, iloista kaveriani. Onneksi Ada antoi anteeksi, olen siitä hänelle hyvin kiitollinen.
Perjantai
__________________________________________________________________________________
Selkäni huusi hoosiannaa herättyäni. Ada lähti hakemaan meille erittäin terveellistä ruokaa: Hesburgerista hampurilaisia ja ranskalaisia. Palelin edelleen, koska yöllä oli ollut noin 10-astetta lämmintä. Hrrrrr, kylmää.
Täällä oli suunilleen 70-ihmistä. Me olimme ensimmäisten joukossa. Hyräilin hiljaa Stockholm Syndrom:ea ja Ada Best Song Ever:iä. Pian näkisin idolini laulamassa biisejään ja heittelemässä vesipulloja faneilleen. Pelkkä ajatuskin hymyilytti minua ja Ada katsoi minua kulmat kurtussa. Naurahdin ja jatkoin hyräilyäni.
Lauantai (alan nyt kirjottaa nykyhetkessä)
_______________________________________________________________________________
On lauantai ja tärisen jännittyneesti. Kello on vasta kaksitoista ja vatsani kurnii vaativasti. Portit avattaisiin puoli viideltä ja siihen on aikaa neljä ja puoli tuntia.
- Ada, meen hakemaan mulle hampparin, haluutko sä jotain? kysyn Adalta.
- Toisitko mulle vaikka ranskiksii?
- Juu, vastaan ja lähden kävelemään kohti Hesburgeria.
Kävelen stadionin pihaan ja annan Adalle hänen pyytämät ranskalaiset. Itse otan hampurilaiseni ja mussutan sen ahneesti suihini. Kun söin hampurilaiseni, menen valitsemaan vaatteeni. Valitsen t-paidan ja mustat farkut, jonka lahkeet käärin hieman säärtäni pitkin. Harjaan hiukseni ja laitan valkoisen kukkapannan koristamaan asuani. Ostimme tekokukkia keikkayllätystä varten ja otin myös kotoa mukaan pinkin kukka holahola korun, tai mikä lie onkaan.
Kello on 16.30 ja portit avataan. Juoksen niin kovaa, kuin vain kintuistani pääsen. Hetkinen, voiko edes noin sanoa? No mitäpä sillä on väliä, juoksenpahan kuitenkin. Järkkärit (järjestyksenvalvojat) karjuvat ohjeita, etenkin sitä, että: EI SAA JUOSTA. Kuka niistä välittää, jos omat idolinsa ovat tulossa ja haluaa saada mahdollisimman hyvän paikan? Niinpä, ei kukaan. Turvatarkastus kuitenkin osuu tielleni, samoin lipun näyttö. Kummatkin 'esteet' ylitän ja jatkan juoksuani töniessäni hitaita. Saan vihaisia katseita, mutta en välitä. Nään kohta idolini, eikä minua jaksa kiinnostaa jotkut helvetin hitaat lapset.
Noniin, siinäpä olin mun tarinan ensimmäinen luku! Tää on mun ensimmäinen tarina täällä, joten sanokaa parannuksii ja k-virheitä.
