Vampyyrin elämää

Luku6 Vampyyrin metsästäjän koti

Koulun jälkeen kävelen Saran  kanssa hänen kodilleen, mutta ennen sitä minun oli pitänyt karistaa Daniel kannoiltani. Hän ei luovuttanut helpolla. Kun saavumme Saran kodille minua alkaa puistattaa.

- Miksi olette päällystäneet ovenne valkosipulilla? Kysyn Saralta.

-Vampyyrien takia. Sara vastaa.

-Vampyyrien? Ei hän niitä ole olemassa. Sanon mukamas ihmeissäni.

-Kyllä niitä on. Meillä on todiste. Sara sanoo hieman surullisesti.
Kävelen sisälle taloon Saran perässä. Katselen seiniä joilla on vampyyrin hampaita ja kuvia.

-Mikä todiste teillä on vampyyreistä? Kysyn Saralta uteliaana.

-Kai mä voin näyttää, mutta sä et saa kertoo kellekkään. Sara sanoo vakavana ja hieman kalpeana. Vannon että en kerro ja me kävelemme ovelle jossa on pääkallo ja kielto kyltti. Sara avaa oven ja oven toisella puolella on kuivuneita eläimiä ja ketjuilla siduttu nainen.

-Älä mee lähelle se voi purra. Sara sanoo ja yskäisee.

-Sara onpa ihana nähdä oletpa kasvanut. Nainen sanoo.
-Kas olet tuonut ystävän. Kuka olet? Hän jatkaa

-Olen Vera. Kuka sinä olet? Kysyn.

-Olen Saran äiti. Nainen kertoo. Katson naista hetken mietteliäänä.

-Mennään! Sara tiuskaisee itku kurkussa. Kävelen ulos huoneesta ja Sara sulkee oven.

-Ton takii mä vihaan vampyyrejä. Yksi niistä puri mun äitii. Eikä sitä voi päästää pois tai se tapetaan. Sara kertoo itkien.

-Kuka sen tappais ja miksi? Kysyn.

-Vampyyrin metsästäjät joihin mäkin kuulun. Ja siks että vampyyrit on vaarallisii. Sara kertoo. Olen hiljaa ja katson ympärilleni.

-Mihin noita käytetään? Kysyn ja osoitan seinällä olevia esineitä.

-Ai noi. Niillä vangitaan ja tapetaan vampyyreja. Sara kertoo. Mietin kaikkea mitä Sara kertoi minulle. Kun olemme jutelleet hetken sanomme heipat ja lähden kotiin. Hän ei luultavasti olisi ollut noin ystävällinen, jos tietäisi mikä olen.