Iskä anna sen olla

Luku 4. Miksi olen niin idiootti?

En tiedä mitä sanoisin. Sydän hakkaa rinnassani ja kyynelet yrittävät etsiä reittiä poskilleni.
Puristan silmät kiinni ja yritän hengittää mahdollisimman rauhallisesti.
Minuutit kuluvat. Kyynelet vierivät poskiani pitkin, puristan yhä silmiä kiinni.

Tik tak tik tak, seinäkello tikittää. Kuulen kuraattorin rykäisevän varovasti.

"On hyvä, että uskallat näyttää tunteesi", hän sanoo hiljaa.

Pyyhkäisen hihallani poskiani ja vedän pitkän, värisevän hengenvedon.

"Minä..." soperran.

"Minä en taida olla valmis puhumaan tästä vielä", mutisen nopeasti, pomppaan ylös tuolilta ja juoksen käytävään.

Juoksen rappuset alas ja suoraan tyttöjenvessaan. Lukitsen oven perässäni ja romahdan lattialle istumaan. Samassa sätin itseäni.

Olen löytänyt jo kaksi ihmistä, jotka haluaisivat auttaa. Miksi olen niin idiootti, etten anna heidän auttaa?

Tiedän kuitenkin vastauksen jo valmiiksi. En uskalla. En halua, että vanhemmat saavat tietää minun kannelleen. Siitä syntyisi suurin tappelu mitä kotona on ikinä nähty. Enkä minä halua olla se, joka sen aiheuttaa.

Kännykkä värisee taskussani. Katson sen näyttöä, joka näkyy sameana kyynelten läpi. Se on ryhmänohjaajaltani.
"Sinulla on uusi aika kuraattorille ensi tiistaina, klo 13."
Tiedän jo, etten mene.

**********
"Aada", äiti sanoo lukien mainoslehteä. "Mitä jos ostaisin itselleni tuommoisen tasapainolaudan?"

Isä mulkaisee äitiin. "Mitähän sinäki jollai tasapainolaudalla teet", hän ärähtää. "Vaikka kyllähän sä semmosta tarvisitki, pyöränkää päällä varmaan pysy."

"Anna olla", tiuskaisen isälle. "Ei oo sun asias vaikka hankkiski."

"Onhan se minun asia", isä tuhahtaa. "Tänne nurkkiin ei tuua pölyttymään enää yhtää romua!"

"Kenenhän romuja täällä on nurkat täynnä", äiti sivaltaa. "Tuokin kasa on lojunut tuossa monta vuotta!"

"Huolehtisit omista kasoistasi", isä piikittelee takaisin. " Jos nuo ei häviä tuosta tämän illan aikana niin nakkaan ne jätelavalle."

"Nakataan kaikki", äiti tokaisee. "Minä voin huolehtia nuista sinun."

Mulkaisen heitä molempia myrkyllisesti ja painelen huoneeseeni mielenosoituksellisesti.

Siellä huokaan syvään. Eikö ne oikeasti osaa olla hiljaa. Kuulen väittelyn äänet vielä huoneeseeni, enkä juuri nyt jaksa kuunnella sitä.

Vedän päälleni adidaksen pusakan ja valkoiset tennarini ja lähden ulos. Aurinko paistaa vielä lämpimästi, vaikka syksy tekeekin tuloaan.

Sillä hetkellä päätän, etten anna vanhempieni pilata tätäkin päivää. Astelen lähimpään kahvilaan ja tilaan minttukaakaon kermavaahdolla.

//vähä lyhyt mutta tässäpä päivitystä. Nyt tulee toivottavasti vähä tiheemmin.