Iskä anna sen olla

Luku 15. Ei tän pitäny mennä näin

Merja saapuu kuistille innoissaan, kun kävelemme pihatietä käsi kädessä Lucaksen kanssa. Hymyilen Lucakselle ja puristan hänen kättään. Kun pääsemme sisään, Merja halaa ensin Lucasta ja sitten minua.

"Olen odottanut, että saan tavata sinut", Merja huokaa katsellen meitä lempeästi.

Esittelen Lucakselle Merjan kodin ja hänen koiransa, Martan ja Hepulin. Lucas pysähtyy katselemaan Merjan maalaamia tauluja. Yhtä hän jää katsomaan vielä pidemmäksi aikaa. "Oletko sinä tässä?" Lucas kysyy. Käännyn katsomaan taulua. Kuvassa olen pienenä, violetissa mekossa Merjan portailla. "Joo, olen", vastaan.

"Se on näköisesi", Lucas toteaa. Olen hämmästynyt, että Lucas edes tunnisti minut kuvasta.

Merja keittää meille teetä, haastettelee Lucaksesta kaiken minkä vain keksiikin, näyttää pojalle minusta lapsuuskuvia ja kertoo omasta perheestään.

**********

"Ja isä ilmotti, etten saa tuoda poikaystävääni kotiin. Hän ei sitä aio katsella, eikä minun kuulu tämänikäisenä vielä kuulemma vilkaista poikien suuntaankaan. Siitä meillä tapeltiin se ilta. Ei meillä mee varmaan päivääkään ilman riitoja", selitän kuraattorille, joka kuuntelee tarkkaavaisena.

"Näkyykö se sun koulunkäynnissä, että teillä riidellään?"

"Emmätiedä", vastaan. "Kun sitä on ollut aina, niin en osaa verrata. Kyllä se tietenki niin vaikuttaa että on hankala opiskella siinä melussa, ja jos tuntuu oikein pahalta niin ei jaksakaan. Ja voi tuntua pahalta vielä siellä koulussakin."

"Aada", kuraattori sanoo päättäväisellä äänellä, kun olen käynyt koko tilanteeni läpi ja kertonut suurimmat ongelmamme kotona. "Luulen, että sinun tilanteessasi paras ratkaisu on ohjata vanhempasi perheneuvolaan."

Lause on kuin isku veitsellä. "Ei!" huudahdan. "He eivät saa saada tietää, että olen käynyt kantelemassa!" Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa.

Kuraattori alkaa selittämään minulle jotain, mutta kaikki menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tässä ei saa käydä näin. Hän ei saa kertoa vanhemmille. Ei, ei ja vielä kerran ei.

"Sä et voi tehdä sitä", sanon uhmakkaalla, joskin hieman särkyneellä äänellä.

"Ei sun vanhempien tarvitse tietää, kuka asiasta on kertonut", kuraattori hymyilee virallisesti ja näpyttelee tietokoneellaan. Varmaan viestiä perheneuvolaan, ajattelen, ja sydäntäni riipaisee.

"Sä et voi", lause tukahtuu kurkkuuni. En halua sortua kuraattorin edessä, joten painelen hänen huoneestaan ulos ilman varoitusta.

Käytävällä mietin hetken, mitä teen, mutta kiiruhdan käytävien ja ovien läpi aina ulos asti. Ulkona pysähdyn hetkeksi hengittämään. Se tuntuu vaikealta, kun sydämeen sattuu niin paljon. En voi uskoa, että kuraattori teki tämän minulle. Juuri, kun aloin luottamaan häneen. Se ei ole oikein, ajattelen itkuun purskahtamaisillani. Kävelen ympäriinsä koulun ympäristössä, en tiedä mitä teen.

Kulta, tuutko käymään meillä? Pääsin koulusta juuri, Lucas laittaa viestiä.

Saanko tulla yöksi, vastaan viestiin ja saan myöntävän vastauksen. Pyörähdän kotona hakemassa yökyläilyä varten tarvittavat tavarat. Kirjoitan nopeasti muistilapulle viestin äidille. Menin kaverille yötä, nähdään.

En varmaan koskaan uskalla tulla kotiin, tuskastelen matkalla. Minulla on äärettömän huono olo, sydän hakkaa vieläkin jännityksestä. En edes tiedä, milloin perheneuvolasta otetaan kotiin yhteyttä. Kotona ei kyllä tulla ilahtumaan, ajattelen ahdistuneena.