Iskä anna sen olla

Luku 13. Kuulkoon koko maailma

Viikot kuluvat nopeasti. Olen alkanut tuntea itseni osaksi Lauran kaveriporukkaa. Minun kaveriporukkaani. Ruokalassakaan minun ei tarvitse nykyään istua yksin, kun Helmi ja Janne tulevat aina kanssani. Olemme käyneet seikkailemassa vanhan Vaasan raunioilla, hurjastelemassa vesipuistossa, taidenäyttelyissä Helmin houkuttelemana ja rullaluistelemassa, kenenpä muun kuin minun toimestani. 

Olen alkanut innostua rullailusta. En tiedä, mitä Lucas ajattelee minusta, ja se vaivaa minua. Viime aikoina on tuntunut, että olen hänelle vain kaveri. En kuitenkaan saa mielestäni sitä, kuinka hän järjesti minulle sen mielettömän yllätyksen, ja kuinka hellästi hän halasi ja lohdutti minua.

Eräänä iltana istumme Lucaksen kanssa Lauran kotitalon kuistilla. Muut ovat sisällä, minä lähdin hetkeksi pihalle rauhaan ja Lucas seurasi minua.

"Lucas", sanon hitaasti, kun katselemme hiljaista pihamaata.

"Mmmm", Lucas vastaa kysyvästi.

"Mä oon miettiny...mitä sä aattelet musta?"

Lucas katsoo minua hämmästyneenä. "Aada, mä välitän susta."

"Millä tavalla sä musta välität", sanon jo hieman tuskastuneena. "Oonko mä sulle kaveri? Ystävä? Lauran kaveri? Mikä? Oon ihan sekasin ku en tiiä missä me mennään."

Lucas tarttuu molempiin käsiini ja katsoo minua smaragdinvihreillä silmillään. Minua sattuu. Olen miettinyt ja pyöritellyt asiaa niin kauan. "Lucas, vastaa minulle", sanon värisevällä äänellä. Lucas nostaa toisen kätensä kasvoilleni, sipaisee poskeani ja nostaa sitten leukaani kohti itseään. Hän painaa huulensa huulilleni ja ohjaa minut hellään, tunteelliseen suudelmaan. Hänen huulensa ovat pehmeät, hän tietää mitä tekee. Antaudun Lucaksen vietäväksi.

Suudelman loputtua Lucas vetäytyy hieman kauemmaksi kasvoiltani ja kuiskaa: "Välitän sinusta. Paljon."

Suudelma teki minulle selväksi, missä mennään. Tartun Lucasta kädestä ja kuiskaan: "Lucas, minäkin välitän sinusta. Paljon."

Kuulen oven narahtavan takanamme. Laura.

"Aada? Lucas?" Laura lausuu kysyvästi. Hän sulkee oven perässään ja istahtaa portaille Lucaksen viereen.

"Voisitteko selittää", Laura hymyilee tietäväisen näköisenä.

"Ömm", aloitan katsoen Lucasta. Mitä kerromme?

"Tuota, tulimme tänne vähän juttelemaan", Lucas sanoo epäröiden. "Ei tässä mitään sen kummempaa."

Laura jatkaa virnistystään. "Ai ei kummempaa?"

Kerään rohkeuteni - Laura on sentään paras ystäväni - ja sanon vahvalla äänellä: "Olen ollut korviani myöten ihastunut tähän poikaan ensitapaamisestamme lähtien. Ja minä välitän hänestä, paljon." Sitten, ennenkuin kumpikaan ehtii vastata mitään, kumarrun Lucaksen puoleen ja painan hänen huulilleen hellän suudelman.

**********

Asetan pyörän nojaamaan vaaleaa omakotitaloa vasten. Jännittää. Olen tullut Lucaksen kotiin, ensimmäistä kertaa.

Lucas tulee avaamaan oven hymy korvissaan. "Tervetuloa meille", hän sanoo innoissaan. Kun pääsen sisälle, Lucaksen äiti tulee halaamaan minua. "Hei, Aada", nainen sanoo minulle lempeästi. Hän tuoksuu jollekkin hempeällä hajuvedelle. Naisella on kullanruskeat, kiharat hiukset. Hän on hyvin kaunis. "Minä olen Evelyn, Lucaksen äiti."

Tulen esitellyksi myös muulle perheelle. Isä on myös hyvin komea - en enää ihmettele, mistä Lucas on geeninsä perinyt - ja muistuttaa todella paljon Lucasta. Hänellä on tummat hiukset ja smaragdinvihreät silmät. "Emmett", hän esittelee itsensä.

Lisäksi Lucaksella on kolme sisarusta. Jade on pieni, sievä tyttövauva. Jos oikein käsitin, hän oli puolivuotias. Lily oli tummatukkainen, sinisilmäinen, kaunis tyttö. Hän oli kahdeksannella, eli meitä kaksi vuotta nuorempi. Joshua, meitä kai muutaman vuoden vanhempi isoveli, oli perinyt äitinsä kullanruskeat hiukset ja antanut niiden kasvaa ylipitkäksi kiharapilveksi. Hän näytti joltain kansikuvien surffaajapojalta.

"Olen niin onnellinen, että saamme vihdoin tavata sinut", Evelyn huokaisee.

"Niin minäkin siitä, että tapaan teidän", hymyilen takaisin. Perhe oli laittanut ruokailuhuoneeseen päivällisen, joten siirryimme sinne.

Istuimme tumman, mahonkisen pöydän ääreen. Minä, Lucas ja Lily istuimme toisella puolella, Evelyn istui minua vastapäätä, Emmett hänen viereensä ja Joshua Lilyn eteen. Jade istui pöydän päässä minun ja Evelynin välissä.

"Could you pass me the milk, mom", Joshua kysyy, kun aloitamme ruokailun. Minä hymyilen. Tosiaan, Lucaksen äidinkieli on englanti.

Ruokailu sujuu hyvin. Vaihdamme kuulumisia ja minä kerron itsestäni. Evelyn kertoo, kuinka he muuttivat Minnesotasta Suomeen vuosia sitten.

Evelyn ja Emmett olivat opiskelleet molemmat Suomea useita vuosia yliopistossa, mikä selittääkin heidän uskomattoman taitonsa. Sitten Emmettille oli tarjottu töitä Suomesta, ja koko perhe pakkasi kamppeensa ja lensi Suomeen. Sille reissulle oli jääty.

"Onko teillä koskaan ikävä Minnesotassa asumista?" kysyn kauhoen salaattia lautaselleni.

"Voi, on", Evelyn huokaisee. "Mutta Suomessa on oikein hyvä asua. Ja vietämme joululomat ja suuren osan kesälomistamme Yhdysvalloissa."

Joshua liittyy keskusteluun kertoen harkinneensa jatko-opiskeluja jossain päin Yhdysvaltoja.

"Ne vain ovat maksullisia", Emmett tuumaa. "Ehkä parempi opiskella täällä Suomessa ja mennä sitten töihin suoraan, jos haluat palata sinne."

"Totta", Joshua nyökkää lappaen ruokaa ennätysvauhdilla suuhunsa. "Anteeksi, mutta minun täytyy mennä. Lupasin tavata Melissan kohtapuoliinsa", Joshua mutisee katsoen epätoivoisesti rannekelloaan.

"Aada, oli kiva tavata sinut", hän hymyilee sitten ja katsoo minua silmiin. "Toivottavasti me vielä nähdään!"

Sydämessäni läikähtää. Kuinka ihana perhe Lucaksella onkaan. "Voi kiitos, Joshua", hymyilen pojalle. "Minä lupaan tulla pian uudelleen."

Jade yrittää napata lautaseltani ruokaa. Vedän lautasen äkkiä kauemmas ja hymyilen vauvalle. "Vai näytti toisella lautasella paremmalta", lepertelen ja Jade kujertaa iloisena.

Lucas vie minut huoneeseensa. Se on yläkerrassa, rappusten jälkeen täytyi kävellä Joshuan ja Lilyn huoneiden ohi, ja Lucaksen huone oli oikealla. Huone oli kalustettu tummaa puuta olevin kalustein. Seinällä oli iso maailmankartta ja lattialla harmaa-musta-valkoinen matto. Sänky oli 120senttinen, eli hieman tavallista sänkyä leveämpi. Sängyllä oli vaalea päiväpeite ja harmaita ja mustia tyynyjä. Sänkyä vastapäätä, vasemmalla seinustalla, oli ikkuna josta avautui näky takapihalle. Ikkunan alla oli työpöytä, jolla lojui koulukirjoja sekä muuta sekalaista tavaraa. Työpöydän vieressä oli avohyllykkö, jossa oli joitakin kirjoja sekä laatikoita.

Lucas istahtaa sängylleen ja hymyilee minulle aurinkohymyään.

"No, onko sulla ollu kivaa täällä?"

Istun tuolille työpöydän edessä ja hymyilen pojalle takaisin. "On. Pidän perheestäsi, todella paljon."

Lucas nyökkää tyytyväisenä. "Milloin minä saan tavata perheesi?"

//nyt kaipaan erityisesti mielipiteitä! Harkitsin, kuinka nopeasti laitan tän Lucas-vaiheen etenemään, ja päädyin tähän ratkasuun. Menikö teiän mielestä liian nopeasti? Kiitos lukijoille <3 

ps. #12 in teen fiction! wow