Iskä anna sen olla

Luku 10. Syysillan hämäryyttä

Lojun sängyssäni yön pimeässä, hymy kasvoillani. Olen jutellut koko illan Lucaksen kanssa puhelimen välityksellä. Olimme sopineet, että tapaisimme huomenna jossain. Lucas saisi päättää, mitä teemme, koska ehdotus oli hänen. Perhoset vatsassani pitävät lentokilpailuja ja hymy kasvoillani yrittää maailmanennätystä. Koti oli kerrankin hiljainen. Vanhemmat ovat nukkumassa, vain minä valvon keskellä pimeää.

**********

"Tänään et lähde minnekään", äiti ilmoittaa tiukasti heti saavuttuani kotiin. "Olet luuhannut viikon päivät jossakin." Katson äitiä hämmästyneenä. Mitä tämä nyt on?

"Sinuna olisin onnellinen, että olen saanut ystäviä", tokaisen, nakkaan repun eteisen nurkkaan ja pujahdan ulko-ovesta rappuun. "Ja miettisin myös, mistäköhän johtuu, ettei lapsesi tahdo olla kotonaan." Pamautan oven mielenosoituksellisesti kiinni, virnistän saatuani äidin niin hämilleen ja hyppelen portaat sitten alas. Mietin hetken, missä viettäisin illan ennen treffejä. Lauralle en tahdo vielä kertoa Lucaksesta, joten päädyn polkemaan Merjan luokse.

**********

Merja on ilahtunut saapumisestani kuten aina. Kerron Merjalle, että viipyisin iltaan asti, jos sopii. "Tapaan sitten illalla yhden pojan", sanon lattialle hieman punastuen. Merja nostaa varovasti leukani ylös ja katsoo minua silmiin. "Pojan?" hän hymyilee leveästi.

"Joo.." vastaan, enkä voi vastustaa hymyn leviämistä kasvoilleni. Silmäni tuikkivat, kun vain ajattelenkin Lucasta. Merja ohjaa minut istumaan ja aloittaa tenttauksen. Kuka, missä, milloin ja sitä rataa. "Mutta se nyt haluaa tutustua vaan kaverimielessä", huokaan lopuksi. "Vaikka kyllä sekin kelpaa!"

Merja katsoo minua tarkkaavaisena. "Minä luulen vähän toisin. Mutta tutustukaa rauhassa."

**********

Tekstaan Lucakselle, missä olen. "Minne tuun", kysyn. "Haen sut sieltä", Lucas vastaa ja tyydyn vastaukseen. Millä, jään miettimään. Lucaksella ei pitäisi olla vielä ajokorttia.

Vastauksen saan, kun kuulen moottorin ärjynnän tieltä. Kurkistan ikkunasta. Kevari! En tiennytkään, että Lucas ajaa kevytmoottoripyörää.

Lucaksen silmät tuikkivat, kun astun ulko-ovesta. "Onnea matkaan", Merja kuiskaa ja vilkuttaa minulle. "Kiitos", hymyilen Merjalle ja suljen oven. Lucas ojentaa minulle kypärän ja auttaa minua nousemaan kyytiin. "Tuota", mutisen, kun olen päässyt istumaan. "Mistä pidän kiinni?" Lucas naurahtaa. "Pidä vaikka minusta." Kiedon käteni varovasti pojan ympärille. Lucas tuntuu niin turvalliselta.

"Aja sitten varovasti", varmistan vielä, kun Lucas käynnistää murisevan ajopelinsä ja kaartaa matkaan.

En tiedä lainkaan, minne olemme matkalla. Oikeastaan sillä ei olekaan merkitystä. Pääasia on, että me olemme yhdessä. Minä ja Lucas. Ajatuskin tuntuu päätähuimaavalta.

Lucas pysäyttää pyörän jollekkin pienelle parkkipaikalle, joka on tyhjillään. On hiljaista. Ympärillä näkyy vain metsää. "Mitäs me täällä", kysyn katsoen Lucasta. Lucas vain hymyilee, kurkistaa reppuunsa ja myhäilee tyytyväisenä. Katson häntä kummastunut virne kasvoillani. "No, joko mennään?" Lucas sanoo sitten katsoen minua silmiin.

"Mennään", vastaan ja odotan, että Lucas menee edelle näyttäen suuntaa.

Lucas johdattaa minut pienen puron rannalle, hämärän syysillan varjostamalle nuotiopaikalle. Hän tarttuu minua käsivarresta johdattaen minut istumaan nuotiota ympäröivälle penkille. Värähdän kosketuksesta.

"Laita silmät kiinni", Lucas kuiskaa. Tottelen sulkien silmäni.

Kuuntelen puron solinaa ja metsän huminaa. Kuulen myös, kuinka Lucas avaa reppunsa ja rapistelee jotain. Menee hetki jos toinenkin, ja odottelen yhä silmät kiinni. Kuuntelen, kuinka Lucas häärii ympärilläni.

"Anteeksi, kun joudut odottamaan", Lucas pahoittelee, muttei anna minulle lupaa avata silmiäni. Kuulen, kuinka hän sytyttää tulen nuotioon. Hiljainen rätinä antaa oman lisäyksensä äänimaailmaan. Yhtäkkiä tunnen Lucaksen käsivarret ympärilläni. Poika on tullut takaapäin halaamaan minua. Lucas painaa päänsä olkapäälleni ja kuiskaa: "Saat avata silmäsi."

//mitä luulette, mitä  Aada näkee avattuaan silmänsä?