Iskä anna sen olla

Luku 6. Kiva että tulit!

Hiekka rahisee jalkojen alla. Katselen keltaista puutaloa hieman epäröiden. Pihakeinussa istuu pikkutyttö, joka katselee minua tarkkaan.

Myöhäistä, ajattelen. Se kertoisi Lauralle kuitenkin, että kävin pihassa asti.

Vedän syvään henkeä ja astelen uhmakkaasti pihatietä aina ovelle asti.

Lehtikangas, lukee kultaisessa laatassa ovessa. Painan ovikelloa ja kuulen, kuinka askeleet tumahtelevat kohti ovea.

Oven avaa vaaleatukkainen nainen. Hänellä on lainehtiva polkkatukka, jonka toiselle sivulle on kiinnitetty vaaleanpunainen rusetti.

Nainen hymyilee minulle lämpimästi. Hän on aivan Lauran näköinen - ei voi erehtyä siitä, etteikö hän olisi Lauran äiti.

"Hei ja tervetuloa meille kylään", hän sanoo ja astuu pois ovelta jotta pääsen sisään. "Minä olen Lauran äiti,   Marja."

"Mä oon Aada", sanon riisuen samalla kenkäni. "Missä Laura on?"

Juuri kun saan lauseen sanottua, näen Lauran kiiruhtavan portaita alas.

"Aada, kiva että tulit!" hän huudahtaa ja juoksee sitten halaamaan minua.

Laura johdattaa minut yläkertaan. Siellä on viihtyisä aula, josta lähtee ovet neljään huoneeseen.

Yhden tunnistan ovikyltistä WC:ksi, loput Laura esittelee minulle makuuhuoneiksi.

"Alinan, Nellin ja minun", hän luettelee ja vie minut yhteen huoneista. "Alina ja Nelli on mun pikkusiskoja, ne on kymmenen ja viis vuotta."

Nyökkään ja katselen ympärilleni huoneessa.

Lauralla on tummanruskea puusänky, jonka päällä on iso kasa erilaisia tyynyjä. Lämpimän oranssia ja ruskeaa. Pörröistä ja samettia.

Sänkyä vastapäätä oleva seinä on samaa oranssin sävyä, muut valkoisia.

Huoneessa on myös tummanruskea työpöytä ja vaatekaappi. Osa vaatteista roikkuu vaaterekissä.

Huomion kiinnittää pöydän yläpuolella oleva seinä, joka pursuaa valokuvia. Valokuvien keskellä on kolmionmuotoinen kello.

"Kiva huone", hymyilen. "Saanko katsoa nuita kuvia?"

Laura lupaa, ja siirryn tarkastelemaan kuvia lähempää.

Laura hiekkarannalla. Laura perheineen juhlapuvussa. Pieni vauva, joka nukkuu. Auringonlasku. Kuvia Laurasta ja hänen kavereistaan.

"Pelataanko jotain", Laura kysyy ja kaivaa sänkynsä alta laatikon, joka pursuaa lautapelejä.

"Pelataan vaan."

Syömme Lauran äidin leipomaa pitsaa perheen kanssa keittiössä, pelaamme lautapelejä ja juttelemme kaikenlaista.

Lauran pikkusisko Nelli ihastuu minuun ja tahtoisi tulla mukaan kaikkeen mitä teemmekin. Lauraa se ärsyttää, ja niimpä hän ajaakin pikkusiskonsa aina pois. Minä nauran hyväntuulisesti. Olen aina pitänyt pikkuisista.

Ilta tulee ihan liian pian, ja äiti alkaa soitella minua kotiin.

"Joojoo tulen ihan pian", mutisen puhelimeen ja huokaan. "Mun pitää sitte vissiin lähteä."

"Niin", Laura harmittelee.
"Mutta nähään pian uudestaan!"

"Itseasiassa", hän pohtii vielä. "Tule huomenna piknikille meidän kanssa!"

"Meidän?" kummastelen.

"Niin", Laura vahvistaa ja lisää sitten: "Minun ja muutaman ystäväni kanssa. Ne varmaan ilahtuis jos sais tavata sut."

Me oltiin muutettu Vaasaan vasta vuosi sitten, enkä ollut juurikaan saanut kavereita sinä aikana.

Luokallani porukat olivat tosi tiiviitä, enkä harrastanut toistaiseksi mitään. En siis ollut tavannut ketään harrastuksienkaan kautta. Ilahduin kutsusta, mutta samalla minua pelotti vähän. Entä jos ne ei pitäisikään musta? Entä jos kaikki menee pieleen?

Hymyilen kuitenkin Lauralle.
"Se sopii. Tuonko jotain mukanani?"