Iskä anna sen olla

Luku 16. Siitä ei seurannut mitään hyvää

Säpsähdän hereille. On pimeää. Lucas on kietonut kätensä ympärilleni. Kyynelet ovat kuivuneet poskilleni. Kömmin pedistä varovasti, etten herättäisi Lucasta. Sitten hipsin kylppäriin. Juon vettä hanasta ja pesen kasvoni. Peilistä minua katsoo ruskeatukkainen tyttö, jolla on hyvin turvonneet silmät. Kuivaan kasvoni ja hipsin takaisin huoneeseen. Vedän peiton Lucaksen takaa ja peittelen pojan varovasti. Sitten sujahdan peiton alle, takaisin poikaystäväni viereen. Tartun häntä kädestä ja nukahdan uudelleen.

*********

Käännän avainta kotioven lukossa. Vedän syvään henkeä ja astun varovasti sisälle. Jään eteiseen kuuntelemaan. Hiljaista. Huh. Lucas oli jäänyt kotiinsa, minä lähtenyt käymään omassani. Kotona ei ilmeisesti kuitenkaan ollut ketään. Jätin kengät hyllylle ja menin omaan huoneeseeni. Pakkasin reppuun koulukirjat, vaatteita ja päiväkirjan. Tiedän, että kotona tulee puhkeamaan suurin riita ikinä. Ja tahdon olla valmis lähtemään, jos tilanne sitä vaatii.

********

"Mitä ********* sää oot menny tekemään",  isä älähtää paiskaten huoneeni oven auki. 

Istuin sängyllä, reppu valmiina selässä. Olin kyllä kuullut oven käyvän, ja kuluneet sekunnit ovelta huoneeseeni olivat olleet yksiä elämäni pisimmistä. Tuijotin uhmakkaasti isää silmiin, en sanonut mitään. Isä veti kiihkeästi henkeä ja aloitti.

 "********** penikka, kotiasioista ei vieraille juoruta! Vai on neidillä 'oppisvaikeuksia kotiväkivallan vuoksi'", hän sanoo sarkastisella äänensävyllä. "******* minä sulle kotiväkivallat näytän! Kotiin ei oo tulemista enää, pakkaa tavarasi! Säästytpä ainaki vaikeilta kotioloilta ******* penikka susta ei oo muuta ollukkaa ku harmia, vahinkolapsi, perkeleen penska, sais selkäsaunan antaa"

Isä ei kerkeä saada lausettaan edes loppuun, kun äiti aloittaa kimittämällä hermostuneella, vihaisella äänellään. 

"Ei mene kauaa ennenku koko kaupunki juoruaa Ollaksen perheen kotioloista, etkö sinä yhtää mieti mitä teet, perheen häpeäpilkku, mistä meki tuommonen lapsi ollaan saatu! Ei kyllä olla tämmöistä kohtelua ansaittu, kaikkemme tehhään että neidillä ois ruokaa pöydässä ja sitten mennään itkemään viranomaisille vaikeista kotioloista, saat olla tämän viikon ruuatta niin näät kuinka paljon vaivaa me sinunki etteen tehhään! Että kehtaatkin!"

Isä jatkaa raivoamista. He ovat vasta pääsemässä vauhtiin, mutta minulle riittää. 

"Kiitos ja heipähei, nuorineiti Ollas lähtee, nähdään toivottavasti ei ikinä", hymyilen vanhemmille tekopirteästi, silmät vihaa leiskuen. Hyppään sängyltä ja pujahdan nopeasti vanhempieni välistä eteiskäytävälle. 

Isä nappaa minua paidanhelmasta, kuulen kankaan repeävän riuhtaistessani itseni irti. Avaan oven ja juoksen rappuset alas, painaudun ulko-ovea avaten sen ja juoksen pyörälleni. Minne, mietin hetken. Merjalle. Lähden polkemaan niin lujaa kuin pyörästäni pääsen.

// anteeksi anteeksi anteeksi, ku jatkoa ei oo tullu vaikka lupasin. Se vähä jäi, inspiraatio katos ja lukioelämä iski päälle. Mutta ei se yksistään sitä kouluakaa oo, kyllähän sitä kerkeis jos oikeen yrittäis. ehkä kyseessä on enemmänki inspiraation puute. Mutta no, tässä on nyt osa vaikka lyhyt onki! kiitos lukijoille!