Sky blue/5sos

Luku 1

Kävelin kohti koulua todella hitaasti. Olin jo monta kymmentä minuuttia myöhässä, mutta en jaksanut välittää. Vettä satoi kuin saavista kaatamalla muuten jaksanut välittää siitäkään. Minua ei yksinkertaisesti kiinnostanut, miltä näytin tai mitä lähitulevaisuus piti sisällään kun pääsisin koululle asti. Jos siis selviäisin sinne asti. Ainahan on se mahdollisuus että joutuu autokolariin tai johonkin muuhun onnettomuuteen. Minun ei todellakaan pitäisi ajatella mitään tuollaista, ei nyt jos halusin selvitä koulupäivästäni romahtamatta kaikkien edessä. Vanhempani kuolivat kuukausi sitten(vaikka se ikuisuudelta tuntuukin), eikä minulle anneta enää aikaa surra ja olla omissa oloissani. Juuri nyt kuitenkin kaipaan eniten kaksi vuotta vanhemman veljeni lohduttavaa halausta. Vilkaisin kelloa mustasta suurehkosta kosketusnäyttöpuhelimestani. Säädin hiukan musiikkiani hiljaisemmalle, sillä olisin pian koululla.

Kävelin pitkin koulun ankeita käytäviä, samalla hapuillen repustani lukujärjestystä. Kiva, olen muutenkin jo 38 minuuttia myöhässä, ja nyt huomasin että minulla ei edes ole kirjojani mukana. No onpahan edes läppäri, teen sillä vaikka sitten jotain. Riisuin läpimärän mustan takkini yltäni ja koputin luokan oveen. Luokassa tuli kuolemanhiljaista, ja kuulin kuinka opettajan askeleet lähenivät ovea, joka pian jo avautuikin. Opettaja vain nyökkäsi katsoessaan minua, päästäen minut samalla sisään luokkaan. Etsin itselleni paikkaa. Tunsin muiden katseet itsessäni mutten nostanut katsettani maasta. Löysin paikan ikkunan vierestä ja istuuduin siihen. Ikkuna vieressäni oli raollaan, ja tuuli puhalsi kylmää ilmaa sisälle luokkaan. Ulkona oli lakannut satamasta, enkä voinut olla kiroamatta, sillä tämä tapahtui juuri kun olin päässyt sisälle. Huokaisin ja etsin läppärini laukustani ja yritin saada jonkinlaisia muistiinpanoja aikaiseksi. En kuitenkaan osannut keskittyä yhtään. Sivelen sormellani pientä ankkuritatuointiani joka minulla on ranteessa. Olin ottanut sen vanhempieni muistolle. Vanhempani kuolivat veneonnettomuudessa, isäni ystävän virheen takia. Minua suututti ajatella sitä, sillä vanhempani kuolivat, mutta hän jäi henkiin. Pahin osuus on että hän ei ole pahoillaan. Hän esitti 'anteeksipyynnön' mutta hänen silmistään näki ettei hän ollut oikeasti pahoillaan.

Ennen olin ollut paljon parempi oppilas. Olin hyvä kaikissa aineissa ja jaksoin panostaa kouluun. Nyt kuitenkin olen saanut tottua siihen faktaan, ettei minulla ole enää ketään. Ei ketään kenen kanssa olla, ei ketään kenen kanssa juhlia elämän pieniä iloja. Ei mitään, ei ketään. Jos mietitkin että veljeäni kiinnostaisi, olet väärässä. Hän ei ikinä käy kotona, ei edes soita melkein koskaan. Ainoa kerta kun hän on käynyt kotona tämän vuoden sisällä, oli muutama viikko sitten vanhempiemme hautajaisissa. Minusta alkaa jo pikkuhiljaa tuntua ettei hän välitä minusta pätkänkään vertaa, ja että hän on jo luultavasti jatkanut elämäänsä normaalisti. Eli unohtanut jälleen olemassaoloni.

Astelin hitaasti ihmisten täyttämällä käytävällä kohti kaappiani. Etsin kaappini avaimia samalla kun kävelin, mutta siitä ei tullut mitään kun märkä takkini ja läppärini koteloineen oli tiellä. Avaimet löydettyäni pudotin ne lattialle. Kivaa mutisin itsekseni ja kumarruin nostamaan niitä, mutta joku potkaisi niitä, jolloin ne liukuivat kauemmaksi. Hymähdin itsekseni turhautuneisuudesta ja lähdin avaimia kohti. Kuitenkin kun olin lähempänä, joku ehti jo poimia ne käteensä. Ihmisjoukko oli hälventynyt jo mukavasti, jolloin pääsin kulkemaan vapaammin. Kävelin kohti poikaa joka oli napannut avaimeni käteensä. "Hei dude annatko mun avaimet takasin, kiitos." tokaisin, jolloin pojan sinisten silmien tuijotus kääntyi minuun. Ojensin kättäni, mutta poika pudisti päätään. Kohotin kulmiani kysyvästi ja odotin saavani avaimeni takaisin. Niin ei kuitenkaan tapahtunut ja aloin todenteolla olla turhautunut tähän kaikkeen. Tuo sinisilmäinen poika vain virnuili ja alkoi heitellä avaimiani ilmaan. "Nyt tänne ne avaimet urpo haluan lähtee kotiin!" kivahdin hänelle ja taisin säikäyttää hänet. Ilmassa olevat avaimet lensivät lattialle ja nappasin ne niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. "Hei mikä sun..." pojan lause jäi kesken kun pakenin paikalta. Päästyäni kulman taakse, etsin kaappini ja etsin sieltä penaaliani, jonka sijainnista minulla ei ollut harmainta aavistustakaan. Tänään sitä en ollut tarvinnut mutta huomenna tarvitsen, joten minun täytyy löytää se. Tiedän ettei se ole kotona, sillä olen jo tonkinut huoneeni. Tai siis 'tonkinut' etsin sitä kahdesta laatikosta ja siinä se. Onnekseni löydän penaalini kaappini pohjalta. Otan penaalini, heitän sen reppuuni, joka odottaa aukinaisena lattialla. Lukitsen kaappini ja suuntaan kohti uloskäyntiä.

Kävelen kohti asuntoani, toivoen että joku olisi odottamassa minua siellä. Tiedän kuitenkin mitä siellä odottaa. Likaiset tiskit pöydällä tiskikoneen vieressä. Sotkuinen olohuone, paperilappuja ympäriinsä. Minulla oli ärsyttävä tapa tuherrella paperille jonkin näköisiä epämääräisiä luonnoksia, ja jättää ne sitten jonnekkin lojumaan. Minun pitäisi siivota asuntoni. Mutta miksi vaivautua, kun kukaan muu ei näe sitä, kuin minä. Niinpä annan sen olla sellainen likainen rojukasa, jollainen se on ollut jo 4 päivää.

Astun sisälle asuntooni, vetäen oven kiinni perässäni. Heitän reppuni eteisen pölyiselle ja hiekan likaamalle lattialle. Astelen nopein askelin keittiöön, suoraan jääkaapille. Se kuitenkin ammottaa tyhjyyttään. Kiroan itsekseni ääneen, sillä en ole syönyt mitään aamupalan jälkeen. Hetken mietiskelyn jälkeen, vaihtoehtona ollut kauppa oli voittanut nääntymisen. Siispä suunnistin makuuhuoneeseeni ja aloin tonkia lipastoani. Yritin etsiä lompakkoani, mutten löytänyt sitä. Otin lattialta laatikon ja kaadoin sen sisällön pöydälle. Ei sielläkään. Päätin vain etsiä jostain hieman käteistä jolla saisin jotain ruokaa ostettua edes täksi päiväksi. Onnistun jollain ihmeen kaupalla löytämään kymmenen euron setelin sängyn alta.

Astelin jo puolimatkassa kohti kauppaa, kun näin hänet. Ei taas, avainpoika. Kiihdytin askelieni vauhtia. Yritin epätoivoisesti paeta paikalta, sillä huomasin että hän huomasi minut. Hän lähti kävelemään perääni. Esitin etten tunnistanut häntä ja etten huomaisi mitään. Ehkä hän jättäisi minut rauhaan jos en kiinnittäisi häneen mitään huomiota. Päinvastoin kävi, hän sai minut muutamine kavereineen kiinni. "Niin jokos oot puhetuulella?" kuului kysymys. En vastannut, jolloin joku hänen kavereistaan käveli eteeni, pysäyttäen minut. "Mikä sun nimi on?" kuului jälleen kysymys ja kaikki vain seisoivat hiljaa tuijottaen minua. "Bonnie Hale. Hauska tutustua, mutta olin just menossa kauppaan joten jättäkää mut rauhaan." tiuskaisin pojille ja tönäisin ruskeahiuksisen pojan tieltäni. Tuo mutisi jotain ja näytin hänelle keskisormea. Nyt jatkoin matkaani kauppaan.

Kävelin hedelmäosastolla etsien omenoita. Niitä ei näyttänyt löytyvän mistään. Huokaisin ja luovutin, päättäen ottaa jotain muita hedelmiä. Etsin käsiini muutaman päärynän ja muutaman kiivin. Kävin vielä etsimässä suosikkileipääni ja hain paketillisen kahvia. Kävelin kohti kassoja, kun joku juoksi ohitseni. En kiinnittänyt siihen aluksi mitenkään sen kummemmin huomiota, kunnes ohi juossut henkilö tuli takaisin luokseni. "Onko sun pakko olla noin kärttysä Lukelle?" kysyi ruskeasilmäinen poika. "Paha sanoa kenestä puhut kun en tunne koko ihmistä." totesin ja jatkoin vain matkaani. Poika seurasi vierelläni. "No se on se poika joka tiedusteli sun nimee tossa aiemmin. Ilmeisesti ootte tavannu aikasemminkin." hän sanoi ja nyökkäsin. "Voit sanoa sille ääliölle että painuu kuuseen eikä varasta enää mun avaimia." tokaisin, vaikka tiesin itsekin ettei juttu ihan niin ollutkaan. Ei hän ollut avaimiani varastanut, olin pudottanut ne. Poika katosi viereltäni, hyvä niin. Maksoin ostokseni ja suuntasin kohti kaupan ovia.

Minun pitäisi vielä ehtiä siivoamaan tänään, joten kävelin mahdollisimman nopeasti kohti kotia. Ulkona oli jo aika hiljaista, ihmisiä ei tainnut vain olla tänään kovin paljoa liikkeellä. Kesken kotimatkan kuitenkin löysin jotakin. Jotakin mitä en ollut nähnyt pitkiin aikoihin. Enkä kyllä osannut odottaakkaan näkeväni sitä enää koskaan.

//Ottakaas huomioon että tämän kirjan kansi on vain väliaikainen, ainakin todennäköisesti.