Gilanen kilta

Viidakko

Kuuntelin ja katselin ympärilleni tarkkaavaisena pitäen jousen kiinni jousipyssyn kyljessä. Emme olleet nähneet vielä yhtäkään villiä otusta. Toisaalta se epäilytti minua. Viidakko oli hiljainen. Ympäriltämme ei kuulunut muuta kuin hyönteisten siritystä, mutta siihen olin jo tottunut. Mitään ääniä suuremmista eläimistä ei kuulunut. "Mikä tämä on?" Agatha kysyi osoittaen puuta. "Se on puu", Kirane naurahti. "Ei, tiedän että se on puu. Tarkoitan tätä keltaista kuplaa sen pinnalla", Agatha selitti ja kosketti puuta. "En minä kyllä tiedä, mitä se on. Mielellään et koskisi siihen. Se saattaa olla myrkyllistä", varoitin. Agatha otti heti sormensa pois puun kuorelta ja otti taas aseensa hyökkäysvalmiuteen. Nyt kun katsoin tarkemmin, koko viidakon puut olivat täynnä noita keltaisia, suuria kuplia. Niiden sisään mahtuisi jopa ihminen! Katselin ympärilleni. Ei inahdustakaan. Missä kaikki saaliseläimet ja hirviöt olivat? "Hei, kuuletteko tuon?" Cent kuiskasi hiljaa. Kaikki hiljenivät kuuntelemaan. En vieläkään kuullut muuta, kuin hyönteisten surinaa. "Mitä? En kuule mitään tavallisesta poikkeavaa", tokaisin hämmentyneenä. "Ettekö kuule? Tuo surina lähestyy ja kovenee koko ajan", Cent huomautti ja katseli ympärilleen. Nyt kun Cent sen mainisti, surina tuntui jo jyrisevän korvissa. Mistä tuo ääni kuului. Kuulimme äänekkään rasahduksen noin kahdenkymmenen metrin päästä. Puusta tippui oksa alas. Me kaikki käännyimme katsomaan siihen suuntaan. Jouduin räpäyttämään silmiäni useamman kerran, jotta voisin uskoa näkemääni. Siellä kaukana lenteli ehkä maailman suurin näkemäni hyönteinen, KOSKAAN! Se oli minua vähän suurempi ja se tuijotti meitä kaikkia sinisillä verkkosilmillään. Sen käsisakset näyttivät uhkaavilta. Se lenteli ilmassa äänekkäästi suristen, koko ajan meitä tarkkaillen. "M-Mikä tuo on?" huusin surinan ylitse. "En tiedä! Se näyttää vaaralliselta!" Cent huomautti ja otti paremman otteen miekastaan valmiina iskemään. Otin hänestä mallia ja jännitin jouseni. Yhtäkkiä kuulin useampia puiden oksien katkeamisia. Näin, kuinka ne keltaiset kuplat, joiden tarkoitusta ihmettelimme, poksahtivat auki ja sieltä ilmestyi samanlaisia jättihirviöitä. Niiden siivet tuottivat moninkertaista surinaa, joka täytti koko viidakon. Enää ei ollutkaan hiljaista. Jokaisen hyönteishirviön katse oli kiinnittynyt meihin. "Mitä me teemme?" Agatha kuiskasi peloissaan Kiranelle. Kirane oli jähmettynyt tuijottamaan noita vihertäviä hyönteisiä, jotka kiertelivät yläpuolellamme, kuin vaanien saalista. "Jos ne hyökkäävät, olemme kaikki kuolleita...", huomautin pelosta kankeana. Noita hyönteisiä oli kymmenittäin. "Emme pääse juoksemallakaan pakoon", Cent huomautti. "Mikä nyt neuvoksi?" ajattelin hädissäni. Yhtäkkiä päänsärkyni taas alkoi ja sen voimasta painauduin maahan. "Amyle?" Cent kutsui ja polvistui luokseni. "Ke-Keskity noihin!" sain kivultani huudettua. Mitä minulle tapahtui? Yhtäkkiä näin valkoisen välähdyksen, ja jonkun puhetta tai huudon: "Impetro lost!" Valo täytti koko ympäristön. Näin vain valkoista hetken aikaa, kunnes alue muuttui taas tavalliseksi viidakoksi. Nousin polvilleni yhä pidellen päätäni. Katsoin hämmästyksissäni ympärilleni: "Ne katosivat!" Agatha henkäisi yllättyneenä. Totta se oli: koko hirviöparvi oli tiessään. Kauempaa puun takaa ilmestyi viittaan pukeutunut nainen. Hän katseli meitä arvioiden. Hänellä oli päällään vihreä viitta. Naisella oli kädessään sauva, joka oli kauniisti koristeltu ruusuköynnöksin. "Kuka te olette?" Kirane kysyi katsellen naista epäluuloisesti. Hänen äänessään kuului häivähdys epäilystä. "Noinko te kohtelette pelastajaanne? Ilman minua te olisitte täynnä reikiä", nainen sanoi ivallisesti. "Reikiä?" Agatha toisti ja katsoi naista liloilla silmillään hämmentyneenä. "Niin. Nuo hyönteiset ovat nimeltään kargoja. Niitä vastaan ei kannata lähtä taistelemaan ilman karkoitusloitsua", nainen jatkoi tietäväisesti. "Kargo? Mitä ne meistä halusivat?" kysyin mietteliäänä. Päänsärkyni oli taas kadonnut. Mietin kyllä yhä, mistä ne yhtäkkiset päänsäryt tulivat. "Kyllä. Minä asun tässä metsässä. Nimeni on Leafie. Olen tämän metsän haltija. Olipa onni, että satuin keräämään sieniä lähistöllä", Leafie sanoi ja vilautti sienikoriaan. Se oli täynnä erikoisen näköisiä sieniä: monivärisiä ja -muotoisia. Vaikutti siltä, että olimme pääseet tapaamaan NPC:n kaupungin ulkopuolella. "No, olisihan tuollainen loitsu hyödyllinen, mutta kukaan meistä ei ole noita tai velho", Kirane painotti. "Ei siihen tarvita maagin voimia, tyttö hyvä", brunettetukkainen nainen hekotti. "Elä sinä tytöttele minua. Olen varmasti sinua vanhempi", Kirane väitti vastaan. "Et ole. Jos sitten ylität 1000 vuoden ikärajan, voin pysähtyä kuuntelemaan sinua. Olet korkeintaan 19, Kirane. Minä olen 1536 vuotta vanha", Leafie kertoi ja virnisti. "Miten sitten näytät noin nuorelta?" kysyin heti äimistyneeltä. Naisen kasvoilla ei näkynyt rypyn ryppyä. "JA mistä sinä tiedät nimeni?" Kirane kysyi yllättyneenä. "Minä tiedän kaiken. Ja Amyle, rotuni ei näytä vanhenemisen merkkejä. Ihmiset taas...He rupistuvat jo muutamassa kuudessäkymmenessä vuodessa melkein liikuntakyvyttömiksi", Leafie jatkoi. Tilanne näytti huvittavan häntä, sillä hän nauroi taas. "Mutta ei se mitään. Olette aika suloisia, vaikka ette ikäluokkaani olekkaan", nainen jatkoi ja istahti puunrungolle lepuuttamaan jalkojansa. Hän taisi todella olla NPC. Kukaan muu ei voisi tietää noin paljoa. "Oletteko te siis jonkinlainen kuningatar?" kysyin kunnioittavasti. "Heh. Niin voisi sanoa, pienokainen", Leafie jatkoi ja räpäytti tammenruskeita silmiään. Agatha polvistui heti naisen edessä. "On kunnia tavata oikea kuningatar!" Agatha huudahti. "Nosta pääsi, Agatha. Olen samanarvoinen kuin tekin siitä huolimatta", Leafie sanoi lempeästi. "Mutta en tullut tänne vain rupattelemaan", Leafie jatkoi kun Agatha oli nolostuneena noussut pois polviltaan. "Tulin tänne, sillä tiedän teidän tarvitsevan juuri äsken käyttämääni loitsua", Leafie sanoi ja nousi taas jaloilleen. Hän venytteli hetken ajan, kunnes jatkoi: "Ette pärjää tällä matkalla ilman sitä." Katsoin uteliaasti naista. Oli selvää, että loitsun saamiselle oli jokin ehto. Pian varmaan kuulisimme siitä. "Miten saamme sen loitsun?" Cent kysyi kiinnostuneena. Hänkin varmaan uskoi, että loitsusta olisi meille hyötyä. "Tämän 'Impetro lost'-loitsun voi yhdistää aseeseen. Oli se mikä ase tahansa. Kun se on aseessa, loitsun sanoja ei tarvitse muistaa tai sanoa. Pitää vain keskittää mieli siihen, mitä haluat tehdä. Eli toisin sanoen ajattele, että haluat vihollisten katoavan. Ja niin tapahtuu", Leafie selitti. "Niin, mutta miten me saamme sen loitsun?" Agatha kysyi toistamiseen, kun Leafie ei vielä vastannut. "Minulla on teille tehtävä", brunettetukkainen nainen kertoi lopulta. "Ja mikä se tehtävä on?" kysyin päättäväisenä. Tiesin nyt, että me todella tarvitsimme tuota loitsua. Ja jos saisimme sen tekemällä yhden mitättömän tehtävän, mikä ettei. "Teidän pitää hakea minulle hevoskotkan sulka", nainen kertoi virnistäen. "Hevoskotkan?" Agatha toisti, kuin ei uskoisi korviaan. "Mistä me tähän hätään löydämme hevoskotkan sulan?" Cent kysyi epäuskoisena. "Hevoskotkapariskunta asuu tuolla vuoren huipulla. Heidän pesäänsä on varmasti tippunut sulka jos toinenkin", Leafie kertoi ystävällisesti. "Miksi et hae niitä itse?" Kirane kysyi terävästi. NPC ei vastannut mitään, eikä hänen tarvinnut. Tämä oli tietokoneelle ohjelmoitu tehtävä, mikä hänen piti meille antaa. Emme saaneet kyseenalaistaa sitä, vaikka se kuulosti typerältä. "Luin jostakin, että hevoskotkat ovat rakkauden symboli. Aika romanttista", Agatha nauroi. Hänen olonsa oli selvästi helpottunut niiden hyönteishirviöiden kadottua. "Hevoskotkat ovat ylpeitä olentoja. Jos tunkeudumme niiden pesään, meidän revitään kappaleiksi", Cent selitti epäröiden. "Eihän se mikään tehtävä olisikaan, jos se ihan läpihuutojuttu olisi", huomautin. Kyllä me ehkä siitä kuitenkin selvittäisiin. Olihan meitä kuitenkin neljä ihmistä vastaan kaksi hevoskotkaa. Kyllä me pystyisimme siihen. "Eli otatteko tehtävän vastaan?" Leafie varmisti. Vilkaisin muihin kysyvästi. Cent nyökkäsi, samoin Agatha. Kirane epäröi hetken, mutta nyökkäsi sitten. "Otamme tehtävän vastaan", lupauduin ja katsoin Leafieta itsevarmana. Yhtäkkiä jokaisen meistä TPL värisi. Katsoin TPL:llääni: siihen oli tullut ilmoitus. Avasin sen. Ilmaan ilmestyi hologrammi, missä luki kaksi vaihtoehtoa: "Hyväksy tehtävä" tai "Älä hyväksy." Painoin hyväksy ja niin huomasin muidenkin tekevän. "Onnea matkaan", Leafie hihkaisi.