Gilanen kilta

Uusi ystävä

Katselin ympärilleni kiinnostuneena. Metsä oli sumuinen, mutta hieman avarampi kuin Argistonin ja Berxtenin välinen metsä. Maa oli täynnä oransseja lehtiä. Näky oli kuin syksyllä. Koivuista tipahteli vähän väliä oransseja lehtiä. Mietiskelin, minkälaisia otuksia täällä eli. "Täällä on jotenkin kaunista..." Agatha ihasteli potkien lehtiä ilmaan. Kirane hymyili iloisena siskonsa vierellä. Kuului vain lehtien kahina, kun astelimme eteenpäin Centin johtamana. Meidän päälukumme oli nyt noussut yhdellä. Tulisikohan meitä tulevaisuudessakin lisää? Painelin TPL:stäni kartan päälle ja laskin, kuinka pitkä matka oli vielä Creetaan. "Kahden päivän matka", ajattelin mielessäni. Eli noin 200 kilometriä. Vielä 150km jäljellä. Nostin katseeni takaisin polkuun. "Hei...Kartalla näkyy muita pelaajia", Cent tokaisi yhtäkkiä pysähtyen. Katsoin hänen olkansa ylitse hänen TPL:läänsä ja totta se oli: Kartalla näkyi vihreitä pisteitä. Siinä näkyivät myös minä, Kirane ja Agatha vihreällä. Cent näkyi sinisenä. "Muuttelin kartan asetuksia ja painoin 'pelaajakartan' päälle. Se näyttää tavallisen kartan ja sitten muiden lähellä olevien pelaajien olinpaikat", Cent kertoi naputellen laitetta hihkuen. Oikea tekniikan mies. Kirane paineli asetukset samoin tavoin omaansa. Huomasin pelaajien kartalla vain pyörivän ympyrää. Olivatko he eksyneet? "Pitäisikö meidät auttaa niitä?" Agatha kysyi katsellen kahta pistettä. Mietin itsekkin samaa. "Jos kävisimme vilkaisemassa ainakin", Kirane ehdotti ottaen jousipyssyään selästään. Tein samoin, ihan varmuuden vuoksi. Agathakin otti miekkansa esille ja Cent nosti uuden miekkansa näkyville. "Mennään. Hiljaa", Cent kuiskasi ja lähti hiipimään kohti pelaajien olinpaikkaa.

Lähestyessämme pelaajia emme kuulleet inahdustakaan. Minua alkoi epäilyttämään. Mitä siellä tapahtui? Agatha hiipi Kiranen lähellä. Molemmat varmaan ajattelivat täysin samaa. Olimme vain parin kolmen metrin päästä pelaajista, mutta emme nähneet mitään. Piilouduimme silti kaiken varalta puiden taakse. "Mitä tämä on? Onko karttamme rikki?" kysyin hiljaa kuiskaten Centiltä. Tämä kohautti olkiaan ja katsoi uudemman kerran. Tein samoin. En nähnyt mitään pienellä aukiolla. Vain lehtiä. Jokin oli pahasti vialla. "Shh...Näettekö nuo linnut?" Kirane tokaisi hiljaa osoittaen kohti puiden oksistoa. Siellä istuskeli kaksi lintua, tuijotellen meitä. "Keitä olette, animaagit?" Kirane kysyi terävästi tuijottaen kahta tummaa, isoa lintua. Ne katsoivat nyt nopeasti toisiinsa ja levittivät siipensä laskeutuessaan pehmeästi maahan. Näin niiden sulkien vähitellen katoavan ja sulautuvan niiden kehoon. Musta sulkapeite katosi ja sen alta paljastui yksi poika ja tyttö. Molemmilla oli vain mustat huput ja viitoitukset päällään. Pojan tukka oli punainen, tytön oranssi. Pojan silmät olivat kaksiväriset: oikea silmä sininen, vasen kellertävä. Tytön silmät taas olivat vihreät. "Kysyn uudestaan, keitä olette?" Kirane tokaisi tiukasti. Tyttö käänsi katseensa pois ja nosti huppua kasvoilleen. "Animaageja, mitäpä muutakaan", poika tokaisi välttelevästi. "Mitä se muutenkin teille kuuluu?" poika jatkoi virnuillen. "Eipä muuten, mutta vaikutatte eksyneiltä", vastasin takaisin virnuillen. Poika hymähti ja tokaisi: "Minä ja pikkusiskoni emme tarvitse apua." Vai pikkusisko? "Jos vain liittyisitte meihin Creetaan saakka. Ottakaa apu vastaan", Agatha pyysi ystävällisesti. Kuulin tytön mahan murisevan. "Meillä on ruokaakin", kerroin hieman anellen. Poika vain kuulosti murahtavan ja katsoi muualle. "Ole kiltti, Shane", tyttö pyysi isoveljeltään. Shane huokaisi ja nyökkäsi. Hymyilin hieman. Painelin TPL:llääni ja otin siitä eilen ostamani villisianpaistin. Ojensin sen tytölle. "Mikä on nimesi?" kysyin ystävällisesti, kun tyttö otti kiitollisin silmin ruoan vastaan. "Robin. Kiitos", hän kiitti iloisesti hymyillen. "Olette siis molemmat animaageja?" kysyin ystävällisesti. "Niin. Ota nyt sinäkin", Robin tokaisi ja tarjosi paistia veljelleensäkkin. "Eikö teillä ole nälkä?" Shane kysyi ottaessaan paistia hieman itselleen. "Ei, söimme jo aikoja sitten. Saalistamme oman ruokamme ja paistamme sen. Tämän kuitenkin ostimme Barxtenista", Cent kertoi hymähtäen. Shane ja Robin söivät hyvällä halulla. "Meidän pitäisi vielä kävellä noin viisikymmentä kilometriä, ennen kuin asetumme levolle taas", Kirane tokaisi katsellen vielä korkealla möllöttävää aurinkoa, joka näkyi juuri ja juuri sumun lävitse. "Totta. Syökää nyt rauhassa ja sitten jatkamme matkaamme", Agatha tokaisi istahtaen lähellä oleville kiville. Kirane seurasi perässä. "No sama meidänkin levähtää", tokaisin Centille ja astelin kivien luo ja istahdin. Jalkojani särki hieman, mutta en antanut sen vaivata.

"Vihdoin lepoa!" Agatha hihkaisi kaatuen lehdille maassa. Cent meni väsyneenä pystyttämään telttaa. Alkoi tulla viileää ja sumu oli sakeampaa kuin aiemmin. Se kuitenkin hälveni pikkuhiljaa tuulen tuiverruksessa. Olin kuitenkin yhä täysissä voimissa. Ehkä voisin lähteä hakemaan jotain syötävää. "Kirane, lähdetkö Agathan kanssa saalistamaan?" kysyin ottaen nuolia selkälaukustani jousipyssyäni varten. "Käyhän se", Kirane tokaisi hymähtäen. Agatha nyökkäsi. Astelimme takaisin lehtimetsään samalla tarkkaillen karttaa, että emme lähtisi liian kauas muista. Näin jotain valkoista sumun siimeksessä. Siristin silmiäni nähdäkseni sen. Pään muoto oli pitkä ja siitä pisti esiin sarvi. Tajusin sen muistuttavan hevosta. "Yksisarvinen..." Agatha tokaisi innoissaan, mutta hiljaa. "Ei se ole yksisarvinen", Kirane varoitti ja osoitti otusta. Se käänsi päätään: kaksi sarvea ja jäänsiniset silmät. Se hönkäisi hieman muodostaen jäänkylmää tulta. "Lohikäärme...?" katselin otusta ihmeissäni. "Ei, mutta menit aika lähelle. Sillä ei ole siipiä. Se on vain vaeltava lisko. Ne ovat yleensä rauhallisia, mutta nälkäisinä vaarallisia, kuin aarnikotkat. "Onko niitä helppo saalistaa?" kysyin uteliaana. Ehkä siitä saisi jotain hyvää ruokaa. "Älä ajattelekkaan. Tuon otuksen liha on myrkyllistä", Kirane kertoi asiantuntevana. Joskus mietin, miten hän tiesi niin paljon. Laitoin aseeni takaisin paikalleen ja katselin otusta ihastuneena. "Voiko tuollaisen kanssa ystävystyä?" kysyin hymyillen. "Oikeastikko?" Kirane katsoi minua turhautuneena. Nyökkäsin ja hiivin kohti otusta. Se huomasi minut heti. Se hönki rauhallisesti, muodostamatta tulipalloja. "Hei, kaveri", tervehdin sitä ystävällisesti, hiljaa lähestyen sitä. Jäin hetkeksi seisomaan sen eteen. Läheltä katsottuna otus oli minua kaksi kertaa isompi. "Amyle, tule pois sieltä!" Kirane pyysi hiljaa. Otus vain tuijotti minua. "Amyle...", se yhtäkkiä kuiskasi hiljaa, käheällä äänellä. "Niin, Amyle on nimeni. Kuka sinä olet?" innostuin puhumaan sille. Se oli hetken hiljaa ja kertoi: "Rem." Ojensin käteeni eteeni tervehtiäkseni sitä, osoittaakseni olevani vaaraton. Rem nyökkäsi. "Ystäviä?" kysyin. Rem nyökkäsi monta kertaa. Hän kääntyi minusta poispäin ja kääntyessään takaisin hänellä roikkui jotain hampaissaan: lihapala. "Lahja", Rem nyökytteli ja antoi lihapalan käsiini. Se näytti samalta, kuin Barxtenin kahvilan menussa: mammutinlihaa. "Minullekko?" kysyin hymyillen. Rem nyökkäsi. "Kiitos, Rem", kiitin niiaten. Laitoin lihapalan TPL:lääni. Rem ojensi päänsä lähemmäksi minua, Hänen valkoiset suomunsa olivat läheltä katsottuna upean näköisiä. Otin toisen käteni ja silitin varovaisesti Remin päälakea. "Amyle, tule jo pois! Se hyökkää vielä kimppuusi!" Kirane pyysi taas. Rem nosti päänsä pois ja katsoi kohti Kiranen ja Agathan piilopaikkaa. "Ystäviä?" Rem kysyi hämmentyneenä. "Kyllä. Agatha ja Kirane, ystäviäni", kerroin Remille ystävällisesti. Rem nyökkäsi. "Kyyti?" Rem tarjosi. Nyökkäsin ja astelin Remin vatsan luokse ja nousin hänen selkäänsä. Kirane katsoi minua kauhuissaan. "Tulkaa tekin. Käykö se, Rem?" iloitsin hymyillen. Rem nyökkäsi ja asteli kohti Kiranea ja Agathaa. "Kyyti?" se kysyi ystävällisesti. Agatha katsoi Kiranea anovasti ja tämä huokaisi: "Hyvä on." "Minne viedä te?" Rem kysyi katsoen meitä kirkkaansinisillä silmillään. "Tuonne", osoitin kohti leiriytymispaikkaani. Kirane ja Agatha kiipesivät selkään ja Rem lähti viemään meitä kohti leiriytymispaikkaa väistellen ahtaita puita.