Gilanen kilta

Hevoskotkat

Lähdin ensimmäisenä johtamaan joukkoa kohti vuorta. Ylös pitkin johtava polku oli sorainen ja jyrkkä. "Missä kohdin tätä jyrkännettä se hevoskotkien pesä on?" Kirane kysyi ja vilkuili ympärilleen. "Leafie sanoi sen olevan vuoren huipulla", kerroin mietteliäänä ja tähyilin kohti huippua. Kuulin ne kyllä, mutta en nähnyt. Niiden kirkuna oli korvia huumaavaa ja pystyi kuulemaan niiden korkeat siiveniskut yläpuolellamme. "Montakohan niitä on?" Agatha kysyi jatkaessamme ylös pitkin polkua. "Leafie sanoi sen olevan hevoskotkapariskunnan pesä. Eli niitä on siis kaksi", vastasin. Jatkoimme ylös nousemista kaikessa hiljaisuudessa samalla kuunnellen kaukaisuudesta kaikuvaa hyönteisten surinaa. "Toivottavasti nuo eivät tule enää kimppuumme", Agatha kuiskasi katsellen äänen suuntaan. "Tuskin. Ja seuraavalla kerralla jos ne hyökkäävät, meillä on ässä hihassa", Cent vakuutti. "Mitä eroa on muuten aarnikotkalla ja hevoskotkalla?" Agatha kysyi taas. "Luulen että suurin ero on ulkonäössä. Aarnikotkan takaosa on leijonan, kun taas hevoskotkalla se on hevosen", selitin asiantuntevasti. Hieman minua huvitti, kuinka paljon tiesinkään kaikista taruolennoista. Minulla on aina taitanut olla liikaa aikaa käsissäni. Tai sitten unelmoihin ihan kaikesta muusta, joka ei liittynyt oikeaan maailmaan. "Ja aarnikotkat ovat vaikeampia kesyttää, kuin hevoskotkat", Cent täydensi. "Shh, nyt aivan hiljaa", kuiskasin huomattuani, että hevoskotkien pesä oli aivan yläpuolellamme, noin kymmenen metriä kapeasta vuoripolusta ylöspäin, mitä pitkin me kuljimme. Hiivimme ylös pitkin soraista polkua. Yksikin harha-askel, niin voisimme tippua tyhjään kuiluun, jonka pohjalla odotti suurien puiden metsä sekä ne jättiläismäiset hyönteishirviöt. Toinen hevokotkista lennähti ilmaan ruskeat sulat helahtaen. Kuulimme siiveniskujen loittonevan. Hevoskotka kai lähti saalistamaan. "Mitäköhän hevoskotkat syövät?" mietin ja jatkoin matkaani tarkkaillen polkua ja yllämme olevaa pesää vuorotellen. Vaikutti siltä, että meitä ei oltu huomattu. Toivoin, että tuo toinenkin hevoskotka lähtisi lentämään, mutta se oli jäänyt pesään paikalleen. Aika-ajoin kuulimme tukahtunutta yskintää. Oliko se sairas? "Mitä nyt?" Cent viestitti TPL:llän kautta meidän ryhmäkeskusteluumme. "En tiedä. Pitäisikö odottaa?" vastasin. "Ei kannata, kun tuo terve hevoskotka tulee takaisin, se huomaa meidät satavarmasti", Kirane kirjoitti nopesti. "Eli meidän on pakko mennä nyt", vastasin epäröiden. Olin ensimmäisenä joukossa, joten minun myös piti mennä hevoskotkan nähtäväksi ensimmäisenä. Kiipesin viimeisen mutkan ylös ja saavuin pesän edustalle. Hevoskotka oli todella huonovointisen näköinen: sen silmät vuotivat. Se nosti hieman päätään, mutta ei jaksanut nousta tai edes kannatella sitä voidakseen valmistautua suojaamaan itseään. Yhtäkkiä hevoskotkan takaa ilmestyi nuorempi hevoskotka, varmaan hevoskotkien poikanen. Poikanen käveli pesän vierelle ja tuijotti meitä tuimasti ja rääkäisi. Hän halusi suojata tuota emoaan tai isäänsä. Oli vaikeaa tietää, kumpi sukupuoli oli kyseessä. Sitten valpastuin: tuon poikasen rääkäisy kutsuisi varmasti toisen hevoskotkan paikalle. "On toimittava nopeasti", ajattelin ja lähestyin pesää varovaisesti. Sydämeni pamppasi tuhatta ja sataa. Poikasen katse oli koko ajan kiinnittyneenä minuun. Aikuinen hevoskotka yritti pitää minua silmällä, mutta sillä ei ollut voimia kääntyä. Säälin sitä. Voisimmekohan me jotenkin auttaa tuota raukkaa? Näytin kädelläni merkkiä muille pysyä siellä, missä he olivat. Suurempi määrä tunkeilijoita voisi saada sairaan olennon shokkiin. Päätin keskittyä aluksi poikaseen. Ojensin käteni sen eteen, mutta en yrittänyt koskettaa sitä. Poikanen tuijotti kättäni hetken aikaa, kunnes tuli lähemmäksi ja kokeili laittaa nokkaansa siihen. Poikasen nokka tuntui kädelläni kovalta. Yhtäkkiä kuulin poikasesta kumpuavan pienen hyrisevän äänen. Se kiehnäsi vasten kättäni. Olin hämilläni. Otin hitaasti käteni pois ja laskeuduin pesään. Katsoin ympärilleni, jos näkisin maassa lojuvia sulkia. Otin sieltä neljä, yksi jokaista kohden. Poikanen kiehnäsi vasten viittaani, mutta huomioni kiinnittynyt nyt sairaaseen hevoskotkaan, joka katsoi minua rauhallisesti. Se ei rääkynyt. Se ei yrittänyt näykkäistä. Se vain tuijotti. Tunsin ajan hidastuvan. Yritin kuumeisesti miettiä, mikä aiheutti tämän hevoskotkan sairauden. Oliko se ruoka, jota hän oli syönyt? Vai mikä? Oli ainakin selvää, että hevoskotka oli menettänyt puhtinsa. "Saanko tarkistaa suusi?" kysyin hiljaa. Toivoin, että hevoskotka ymmärtäisi. Hevoskotka yskäisi ja avasi suunsa. Näin, että hänen kitalakeensa oli tarttunut iso, vihreä limaklöntti. Olisikohan tuo taudin aiheuttaja? "Saanko auttaa sinua?" kysyin varovaisesti. Hevoskotka ei äännähtänyt. Se piti suutaan ammollaan. Otin tuon hyväksymisen merkkinä. Otin maasta kepin ja menin aivan hevoskotkan eteen. Ujutin käteni varovaisesti hevoskotkan suuhun ja otin kepillä klöntin irti. Yhtäkkiä limaklöntti katosi ja TPL:lläni värisi. Tavara oli lisätty tavaraluettelooni. Otin käteni pois ja taputin ajattelematta hevoskotkaa sen päälaelle. "Tämän parempaan en pysty. Kiitos sulista. Teillä on hieno poikanen", jutustelin sille hölmistyneenä. En tiennyt, että minulla oli näin paljon rohkeutta. Hevoskotka nousi yhtäkkiä jaloilleen hetken vielä levättyään. Nyt kun se seisoi edessäni, täysikasvuisena ja paremmin voivana, katsoin sitä ihaillen. Otus oli suuri ja sen siivet olivat kauneimmat koskaan. "Minä menen nyt", sanoin lopulta. Olin jo tarpeeksi häirinnyt heidän kotirauhaansa. Astuin pois pesästä ja lähdin kävelemään poispäin. Vilkaisin vielä viimeisen kerran noihin kahteen, jotka katsoivat perääni.

"Mitä siellä tapahtui?" Agatha kysyi uteliaasti kävellessämme taas polkua pitkin alaspäin. "Se oli upeaa", sanoin ihaillen. Olivatpa hevoskotkat kauniita olentoja. Olin vain niin häkeltynyt kuinka majesteettisia hevoskotkat olivat. "Saitko ne sulat?" Cent kysyi. "Tietenkin. Yhden jokaiselle. Tässä", kerroin ja ojensin jokaiselle omansa. "En kuullut, että ne olisivat repineet sinua kappaleiksi. Mitä siellä ihan oikeasti tapahtui?" Kirane kysyi huvittuneena. "Taisin kai auttaa sitä hevoskotkaa, joten kiitollisena se ei minua tappanutkaan", vastasin hymyillen. "Auttaa? Oliko se siis todella noin sairas?" Agatha kysyi. Nyökkäsin. Onneksi nyt se hevoskotka voi paremmin. Hymyilin ajatuksissani. Olisivatko muut suoriutuneet tehtävästä yhtä hyvin kuin minä? Huomasin pian alhaalla tutun vihreän viitan viuhahtavan. Leafie odotti polun päässä hymyillen hehkeästi. Hän oli selvästi ylpeä. "Tervehdys taas, pienokaiset", Leafie tervehti yhä hymyillen. "Hei, Leafie", tervehdin kohteliaasti. "Näytätte selviytyneen tehtävästä oikein hyvin", Leafie kehui ja otti vastaan tuomamme sulat. "Heh, koska teitte jokainen oikein hyvää työtä, päätin antaa teille kaikille tämän loitsun. Olkaapa hyvät, toivottavasti siitä on teille hyötyä matkallanne", Leafie hymyili. TPL:lläni värisi. Vilkaisin sitä. Siihen oli ilmestynyt uusi laatikko, nimeltään 'Loitsut', joten painoin sitä. Impetro lost -loitsu näkyikin siinä heti. Painoin sitä. "Haluatteko liittää tämän loitsun johonkin aseeseen?" kysymys kuului. Painoin kyllä. "Valitse ase, johon haluat tämän loitsun liitettävän", TPL jatkoi. Valitsin oman jousipyssyni. Noin, se oli nyt tehty. Nostin katseeni takaisin Leafieen, joka katsoi minua hymyillen vienosti. "Mitä?" kysyin hämmentyneenä. Muut olivat vielä lisäämässä loitsujaan aseisiinsa. "Se mitä teit tuolla. Olen ylpeä. Kovin moni ei olisi uskaltanut mennä hevoskotkan lähellekkään, saati sitten sairaan sellaisen", Leafie hymyili ja tapitti minua tammenruskeilla silmillään. Nyökytin nolostuneena. "Sinusta tulisi hyvä hirviöidenkesyttäjä, se on varma. Vaikka eihän jousipyssytaidoissasikaan ole valitettavaa", Leafie naurahti taas hyväntuulisesti. "Ai...Kiitos", kiitin kohteliaasti. Seurasi hetken hiljaisuus. "Jäätkö sinä tänne?" kysyin uteliaasti. Halusin tietää, mitä NPC aikoi tehdä seuraavaksi. "Jään tänne odottamaan uusia pelaajia. Tuntuu, että monet karttavat tätä metsää", Leafie kertoi ja katseli ympärilleen. Nyt kun itsekkin kiersin katsettani viidakossa, tajusin kyllä, että miksi. Ei kukaan uskaltaisi täällä kulkea, varsinkaan yksin. "Entä te? Minne matka vie?" nainen kysyi kohteliaasti. "Demotioniin", vastasin nopeasti. Nainen nyökytteli. "Vai että sinne...Onna matkaan", nainen toivotti ja hymähti. "Kiitos. Sitä tarvitaan", tokaisin hyväntuulisesti. "No, jatketaanko matkaa?" Cent kysyi minulta. Nyökkäsin. Mietin kyllä, että miksi hän kysyi sitä minulta. Centhän se meidän johtajamme oli. "Valmista tuli!" Agatha hihkaisi ja heilautti valkoista sauvaansa. Kirane käveli siskonsa vierelle ja vilkaisi Leafieen: "Kiitos loitsusta. Se tulee tarpeeseen." Leafie vain nyökkäsi ja naurahti. "Minun pitääkin nyt mennä. Toivottavasti näemme toisemme taas joskus", brunettetukkainen kuningatar tokaisi. "Niin. Nähdään", toivotin hänelle. Nainen kääntyi vihreä viitta heilahtaen ja hän pian katosi puiden syövereihin. Jäimme vain neljistään. "Eiköhän mennä", sanoin kannustavasti ja lähdimme jatkamaa matkaamme kohti Deatonia.