Usein ajatuksissani kerroin näkemistäni ihmisistä tarinaa. Keksin heille kuvitteellisen elämän. Työn, perheen, tapahtuman, jonka takia ihmisen kasvot olivat tietyssä tunnetilassa. Se oli hauskaa ajanvietettä, etenkin junamatkoilla kohti ankeaa arkea. Se ei koskaan tuntunut olevan kovin vaikeaa, vain ripaus mielikuvitusta peliin. Sitten kohtasin valkohiuksisen mysteerin.
Olin nähnyt hänet ennenkin samassa junassa. Ensimmäisellä kerralla katseeni kiinnittyi ilmestyksen hiuksiin.
Valkoiset, melkein olkapäille ulottuvat hiukset heilahtivat ikkunan heijastuksessa peltomaisemaa vasten, kun toinen nousi seisomaan pukeakseen käsivarsillaan siihen asti levänneen takin päälleen.
Vuodenaika alkoi vaihtua pikkuhiljaa kylmään viimaan ja riepotteleviin sateisiin, joten en ihmetellyt, kuinka joku käytti siihen aikaan mustaa, melkein polvimittaista takkia.
Viereisen penkin vallanneesta repustaan hän kaivoi pahvisen kahvimukin, jota hän tasapainotteli käsissään samalla, kun käveli hidastavan junan käytävää pitkin.
Seurasin katseellani mustien kenkien kulkua ja sitä, kuinka kalpea käsi nousi työntämään hiukset korvan taakse toiselta puolelta.
Sitten junan ovet aukesivat ja mysteeri katosi ulos junasta. Minun oli tehnyt mieli juosta hänen peräänsä, katsoa mihin hän menisi, mutten voinut. Koulu kyllä odottaisi, mutta opettaja ei.
Mihin valkohiuksinen oli matkalla? Miksi hän jäi jo näin aikaisin pois junasta? Tällä kertaa en tahtonut keksiä tarinaa päästäni, vaan saada sen selville.
Siitä lähtien löysin itseni joka aamu nousemassa junan viimeiseen vaunuun, katseessa etsivä ilme valkoisten hiuksien perään.
//uusi jatkonovelli, vaikka edellisetkin ovat kesken, hups. Sain kuitenkin inspiksen kirjoittaa, joten miksi jättää tätä pöytälaatikkokirjoitukseksi. Tarinan päivitysaktiivisuudesta en tiedä, mutta pyrin vähintään kerran viikossa, nyt kun näistä osistakin tulee tosi lyhyitä.
Äänestä ja kommentoi jos tykkäsit, toivottavasti joku jää seurailemaan jatkoakin ~demonipinja
YOU ARE READING
Girl with white hair (in finnish)
Teen FictionValkoiset, olkapäitä hädin tuskin hipovat hiukset, musta takki ja sulkeutuvat junan ovet. Enempää en hänestä osaa kertoa. Tarinan luvut ovat lyhyitä, pieniä otteita päivittäisistä junamatkoista minä-kertojan muodossa.
