”Koittakaahan jo heräillä,” heräsin kuultuani Zoeyn pirteän äänen huutavan oven toiselta puolelta. Kiepautin jalkani sängynlaidan yli ja hieroin silmiäni. Olin juuri nousemassa sängyltä, kun kuulin viereltäni muminaa.
”Eiii…. Haluan nukkua! Tyyny älä jätä minuaa~”
Käännyin katsomaan Sadieta huvittuneena ja hiivin hänen luokseen.
”Sadie~” Tökkäisin häntä poskeen ja nauroin, kun hän huitoi käsillään ilmaa.
Vähän ajan päästä kun olimme täysin hereillä, vaihdoimme vaatteet ja menimme syömään.
Kun saavuimme ruokalaan pesimme kädet ja menimme jonoon odottamaan vuoroamme. Huomasin heti ensimmäisenä, että en todellakaan pitänyt osastoruoasta. Se oli kamalaa.
****
Ruokailun jälkeen palasimme takaisin huoneeseemme. Laahustin sänkyni luokse ja heittäydyin naama edellä sen päälle. Olin todella väsynyt, ja tämä oli vasta ensimmäinen päiväni osastolla. Makasin vatsallani sängyllä vähän aikaa, kunnes tajusin jotain. Huone oli pelottavan hiljainen… Ja mihin muuten Sadie meni? Johan hän vasta äsken oli omana äänekkäänä itsenään hyppelehtinyt vieressäni. Voi ei. Tämä ei todellakaan kuulosta hyvältä. Mitä jos hän—
Säpsähdin pois ajatuksistani kun kuulin tutun äänen huutavan minua jostain, ”HEI DEM!”
Ja niin Sadie juoksi luokseni heilauttaen erästä erittäin tuttua kirjaa kasvojeni edessä. Nimittäin päiväkirjaani.
”En tiennytkään että olit ihastunut veljeeni~” Hän virnisti voitokkaasti, ja naurahti kun yritin kurottaa saadakseni kirjan häneltä pois, mutta koska olen niin lyhyt en yltänyt siihen.
”Hei se on minun päiväkirjani!” haukoin happea, jonka jälkeen jatkoin, ”Mitä sinä teet sillä? Tongitko tavaroitani?!” Huusin hänelle ärtyneenä, naama tulenpunaisena.
”No entä sitten jos teinkin? Sitä paitsi täällä on kuolettavan tylsää!” Hän intti, huitoen kättään jotta toisi siihen painotusta.
Annoin Sadielle varoittavan katseen merkiksi siitä, että hänen kannattaisi juosta niin nopeasti kuin jaloistaan pääsee tai ei selviä hengissä.
Sadie pingahti juoksuun, räkättäen kuin apina. Hän oli ilmeisesti jättänyt huoneemme oven raolleen, koska muuten olisi varmaan juossut sitä päin jos se olisi ollut kiinni.
Jahtasin häntä käytävien läpi, ja olin melkein jo päässyt hänen kannoilleen, kun hän päättikin jo kääntyä nurkan takaa. Turhautuneena juoksin hänen peräänsä, mutta törmäsin johonkin kovaan. Oliko eteeni tullut seinä?!
”Oi anteeksi! Sattuiko sinuun?”
”Puhuuko seinät nykyäänkin?” Mumisin vahingossa ääneen. Toivottavasti tämä mysteerinen puhuva seinä ei kuullut sitä…
”Öh… Seinät?” Kuulin matalan mies äänen sanovan. Siinä samassa tulin uteliaaksi ja avasin silmäni, ja silmäni kohtasivat komeat metsänvihreät silmät. Olin niin haltioissani että tuskin edes huomasin mitä ympärilläni tapahtui. Pian kuitenkin aloin hiljalleen virota takaisin todellisuuteen, ja vihdoin näin miltä kyseinen mieshenkilö näytti.
Hänellä oli tumman ruskeat, hieman kiharat hiukset ja pistävän vihreät silmät ja kaiken päätteeksi valloittava hymy. Tunsin lämmön nousevan poskilleni ja hieroin niskaani hieman häpeissäni.
”Öö..heh, sinun ei pitänyt kuulla tuota…” Sanoin hieman nolostuneena, olinhan sentään luullut häntä seinäksi vielä joitakin minuutteja sitten. Hän vain nauroi, ja sinä hetkenä huomasin, miten suloinen nauru hänellä oikeastaan oli. Punastuin syvemmin ja katsahdin hetkeksi lattialle, jotta pitkät otsahiukseni peittäisivät tomaatin punaiset poskeni.
Vedin lyhyitä hengenvetoja ja sydämeni lyönnit voimistuivat. Tunsin jo toisen paniikkikohtauksen tulevan, ja mieleni teki heti poistua paikalta. Päätinkin poistua niin nopeasti kuin pystyin enkä välittänyt siitä, että mies huuti perääni. Päästyäni huoneeseen huomasin Sadien istuvan sängyllään huolestunut ilme kasvoillaan, ja päiväkirjani makasi sängylläni koskemattoman näköisenä. Liu’uttauduin selkä ovea vasten lattialle, lukiten polveni käsieni syleilyyn ja kuulin kuinka askeleet lähenivät ja ennen kuin huomasinkaan Sadie istui vieressäni.
”Onko kaikki hyvin? Mitä tapahtui?” Hän kysyi minulta, ja huomasin jotain hänen äänensävystään. Hän varmasti luuli että oli tehnyt jotain pahaa ja tunsi nyt syyllisyyttä.
”Joo… kaikki on hyvin.” Vastasin epävarmasti.
Sadie taisi kuitenkin huomata valheeni läpi. Hän tarkkaili minua epäilevästi hetken aikaa, ennen kuin aukaisi suunsa jälleen kerran.
”Oletko aivan varma? Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen…”
Nousin seisomaan paikaltani ja sanomatta enempää sanaakaan nyökkäsin, ja suuntasin sängylleni. Siirrettyäni päiväkirjan parempaan uskoon, istahdin sängylle ja peitin kasvoni käsilläni.
Sadie meni nukkumaan ja tiesin että minunkin olisi pitänyt, mutta en vaan saanut käytävällä tapaamaani miestä pois mielestäni. Nukahdin miettien vastauksia kysymyksiini: Kuka hän oli ja mitä hän teki täällä?...
A/N: Noniin ja nytten sitten saatiin toinen luku tehtyä! :3 En tiiä onko tämä nyt miten pitkä teidän näkökulmastanne mutta meistä se meni jo rajan yli :P Tai korjaan, henkisen rajan yli x3 Mutta niin, tein tuossa suurimman osan tekstistä koska kaverilla löi tyhjää, nii toivon että piditte ja jatkossa tsemppiä ziall4evahille :D -NekuMix
Moiii c: eli juuh NekuMix kirjoittikin suurimman osan(tänään oli semmoinen päivä etten vain keksinyt mitään erikoista x3) mutta niin kommentoikaa ja äänestäkää jos pidätte~
Ziall4evah
ps:juuh anteeks kauheesti tiiän mutta väsyneenä mun aivot noh...toimii huomattavasti hitaammin x3
