Kuoleman oma

Luku 1. Pimeitä enteitä

Tää tarina oli alunperin mun toisella käyttäjällä, mutta ajattelin et ois helpompaa vaan yhdellä käyttäjällä. Siispä siirsin tään tänne.

..........

Huudan tuuleen
Miksi tää paikka on täynnä muurahaisia
Ne lahottavat
Kadottavat
Kuluttavat pois
Ne parveilevat
Silmissä
Korvissa
Ja minä uskoin
Että tämä kaikki on unta

.............

Matikantunti on täydessä vauhdissa, mutta minua ei taaskaan kiinnosta, mikä on tyypillistä. Opettajan ääni solisee korvissani kuin joku hemmetin kevätpuro. (Tiedän. Olen kamala keksimään runollisia vertauksia, mutta menköön.)

Töhrin käteeni tussilla. Teen niin aina kun minulla on tylsää, mikä on usein. Vihaan koulua ja sen kaikkitietäviä, määräileviä opettajia sekä paikan musertavaa tunnelmaa, joka on oikea luovuudentappaja.

En silti vihaa elämää sinällään. Monet pienet asiat saavat minut hymyilemään. Esimerkiksi puiden hennonvihreät lehdenalut, tai se, että pikkusiskoni täyttää parin viikon päästä yhdeksän vuotta. Olen luvannut, että menemme silloin katsomaan jotain kivaa ja lapsiystävällistä pumpulileffaa. Sisko pitää sellaisista jostakin syystä kovasti.

Olemme tosi erilaisia, mutten silti voisi toivoa parempaa siskoa. Hän jaksaa nauraa hölmöille jutuilleni, eikä koskaan morkkaa tai tuomitse minua. Meillä on kyllä monta vuotta ikäeroa, mutta se ei haittaa. Pikemminkin olen ottanut jonkun oudon kanaemoroolin. En varmaan päästäisi siskoa silmistäni, ellei hänenkin olisi pakko käydä koulua.

Niin se on aina ollut, eikä mikään tule varmaankaan muuttumaan. Emme koskaan lakkaa olemasta siskoksia. Pidän aina siskoni puolta, enkä koskaan lakkaa huolehtimasta hänestä.

Siskoni nimi on Emmi. Hän on kiltti ja tunnollinen. Ei mikään metelöijä, mutta saa kyllä halutessaan äänensä kuuluviin.

Minä taas olen Linda. Se toivoton unelmoiva höntti, jonka pitäisi jatkaa syksyllä lukioon kohtuullisilla arvosanoilla, vaikkei koulu nappaakkaan yhtään. Minulla on monta kaveria, joiden kanssa on kiva viettää aikaa ja vääntää tolkutonta läppää. En uskoisi pärjääväni ilman heitä.

Miksi alan aina kertomaan elämästäni kuvitteellisille tyypeille, kun pitäisi laskea matikkaa? Minun pitäisi oppia laittamaan asiat oikeille paikoilleen.

Paitsi etten halua muuttaa yhtään mitään...

....

"Mitäs se Linda taas unelmoi? Onko poikaystävärintamalla vaikeuksia?"

Olen takaisin reaalimaailmassa nopeammin kuin uskonkaan. Ja tietenkin kaikkien pitää tuijottaa minua. Jotkut tirskuvat muka hyvällekin vitsille, mutta monen ilme on myös osaaottava. Tiedän mitä he ajattelevat. Ei ole reilua, että juuri minut on otettu silmätikuksi, sillä minähän sentään yritän keskittyä opetukseen, toisin kuin eräät tolkuttomasti energiajuomaa vetävät ADHD jonnet.

En vastaa mitään. Piirtelen vain käsivarsiin lisää sydämiä, sillä niitä ei voi olla liikaa tälläisenä päivänä.

Opettaja kääntyy takaisin taululle ja jatkaa yhtälölöpinäänsä.

Vaivun taas niin syvään horrokseen, että saan melkein sydärin, kun kello viimein pimpottaa

....