Luku 19. Jos muistaisin unohtaa

139 10 1
                                    

A.N: En ole päivittänyt tätä tarinaa pitkään aikaan, mutta kirjallisuusopintojen alku yliopistossa sai mut motivoitunaan. Luku on lyhyempi kuin aiemmat, mutta ajattelin, että pitkittäminen ei lopulta johda mihinkään.

Kiitos aiemmista tykkäyksistä ja kärsivällisyydestä.

Nauttikaa...

...

Routa koputtaa oveen.
Istun hiljaa huoneessa.
Voiko merkitys säilyä tyhjänä?
En juuri ajattele, kadehdi varmuuttasi.
Kasvottoman edessä epämääräisellä tuomiolla.
Sanon pelon jättäneen minut, mutta silti annan remmiesi sitoa,
Piiskasi kouraisee ilmaa edessäni, lähellä kasvojani.
Annan tulevan pakkasen jäädyttää arpesi.
Jähmeänä veri ei vuoda.
Eikä elämä kuole.

...

Ateljee samanlaisena keväänä kuin se, jona laskeuduin Kuoleman käsivarsille. Pieni tila kylpee valossa, mutta hehkun mukana tulevat myös varjot. Bertan muoto värjyy seinällä todellisuutta pitempänä ja laihempana, mutta hän ei kiinnitä siihen huomiota. Maalausteline on pystyssä ja paperi odottaa tyhjänä, mutta mahdollisuuksia täynnä. Berta painaa maalatun kätensä vasten autiota pintaa. Keltaisessa kämmenenjäljessä erottuvat selvästi viivat, joista jotkut ennustavat kohtaloa, mutta Berta ei ajattele kaiken vääjäämättömyyttä katsoessaan teostaan otsa rypyssä. Hetken mietittyään hän sieppaa käteensä isänsä kapeimman siveltimen, kastaa sen maaliin taiteilijan varmuudella ja maalaa kämmenenjäljen päälle päivänkakkaran. Osan terälehdistä hän jättää ajelehtimaan näkymättömän tuulen mukana ikään kuin voisi saattaa ne matkaan.

Isä lupasi tulevansa takaisin, mutta Berta on odottanut kauan tuttuja ääniä, nahkakenkien narskuntaa, lempeää naurua, joka ei ivaa jo valmiiksi vioittunutta mieltä. Käsivarsia, jotka nostavat ylös ilman että täytyy rasittaa pieniä jalkoja liian monella askelmalla.

Isä ei koskaan puhu äidistä, mutta hän on piirtänyt useita kuvia erilaisista naisista. Berta yrittää muistella, mutta vaikka muodot ovatkin kauniita katsella, hänen nuori mielensä on jo ehtinyt unohtaa tarkat piirteet.

Turhautuneena Berta läiskäyttää toisen kätensä kankaalle saaden aikaan jäljen, joka on edellistä rujompi. Jos edellisen kämmenen keltaisuus toi mieleen loputonta satoa huojuvat pellot, tämän kämmenen vihainen tummansininen muistuttaa merestä, ärjyvästä ja äkkisyvästä. Kukat eivät kasva aaltojen alla, mutta sameanvihreät levät huojuvat hiljaa kuin meren mukanaan viemien kapteenien irti leikatut parrat.

Monen muun lapsen tavoin Berta on kuullut tarinoita. Isällä on kulkurin ääni, joka tempaisee oitis matkaan kohti tutkimattomia vesiä, mutkaisia teitä ja neulahuippuisia vuoria. Taiteilijana hän on nähnyt monia kaupunkeja, maalannut maisemia, joista Berta ei osaa haaveillakaan. Joskus hän toivoi isän ottavan hänet mukaansa, jotta he voisivat olla maalareita yhdessä, mutta juuri nyt hän on liian väsynyt.

Tunne on kuin kallio rusentaisi kaulaa, murskaisi luut pakottaen ne taipumaan luonnottomiin asentoihin. Berta on katsellut myrskyjä ateljeen ikkunasta, raivoisalle tuulelle kumartavia puita, pelännyt, mutta ei kuten nyt.

Musta jälki kaulassa kasvaa, leviää kuin vedellä kostutettu maali. Kaulus ei peitä laajenevaa rosoista mustelmaa, joka tuhoaa kehoa hiljaa mutta raivokkaasti.

Berta ei muista äitiään, ei tiedä kunnolla kaipaustaan, mutta juuri nyt hän toivoo isän tulevan, jotta hän voisi nukahtaa peiteltynä kuviin ja isän kertomiin satuihin. Edes päivällä  tyttö tuskin pysyy jaloillaan. Hänen ihonsa on kylmä, vaikka ulkona paistaa aurinko, joka yrittää tuoda lämpöä Bertan jauhonvalkoisille kasvoille. On kuitenkin jo liian myöhäistä valoisalle tulevaisuudelle, sillä kuolema on kiertämässä kärhiään tytön ympärille.

...

Käsi edelleen Bertan ikuisuudeksi pysähtyneellä sydämellä avaan silmäni samalle näylle, joka kohtasi minua kalmaisella käytävällä. Rosoinen tummanvioletti mustelma korostuu Bertan sinertävää ihoa vasten luoden kontrastin murentuvien kasvojen kanssa. Hän on kuin posliininen nukke, jonka olin joskus kotona pudottanut, jota mikään liima ei saanut takaisin ehjäksi.

Yritän saada itseni unohtamaan olohuoneen punaisen sohvan, joka oli nuhjaantuneisuudessaan kutsuvampi kuin mikään uutuudenkiiltävä rotisko, jonka isä olisi halunnut meille hankkia. En kaivannut muuta kuin paikan johon istahtaa lukemaan Emmille tarinoita hiirenkorvaisista kirjoista.

Emmin hymy, joka kannattelee häntä läpi elämän. Ruoho, jonka kasvamisen voi melkein kuulla. Hiljaisuudessa ei ole vihaa pilvien lipuessa toisinaan auringon peitoksi siirtyen kuitenkin syrjään valon tieltä. Me juoksemme paljain jaloin vehreyden halki, emme kiirettämme, vaan koska meillä on aikaa.

Ehkä aallot pyyhkivät hiekkaan painamamme jäljet pois, mutta ainakin meillä oli tilaisuus ikuistaa itsemme osaksi suurempaa maailmaa, tyynempää rytmiä. Sen täytyy riittää, sillä vaikka ajatukseni olisivatkin sohjoa, saan kuitenkin jakaa ne. Keskeneräisyydessään, vaillinaisuudessaan. Berta luotti minuun, nyt minun täytyy luottaa häneen. Jos nämä mietteet tekisivät olemisesta helpompaa, kenties sydämen soisikin lakata sykkimästä.

Lämpöä ei ole, vain uskoa johonkin parempaan Lynen hyräillessä lauluaan ja Jeromen pälyilevän katseen ollessa kerrankin vakaa Kuoleman pitäessä ylväästi vahtia.

He suojelevat minua ja minä suojelen heitä. Ikuisuuden, mutta kuitenkin ajan, joka sai alkaa. Olen nähnyt enemmän kuin moni koskaan saisi, mutta en tiedä juuri mitään isoista asioista.

Bertan avatessa silmänsä ne eivät ole siniset kuin vapauttaan uhkuva taivas, hänen hiuksensa eivät ole korjuutaan odottavaa viljaa. Vilja kuitenkin saa alkunsa maasta ja sateen harmaus enteilee taivasta, joka voi hehkua äärettömämmin kuin milloinkaan.

En näe, voin ainoastaan muistaa. Ja niissä muistoissa menneisyyden kehystää aurinko ja itkemättömät kyyneleet saavat mahdollisuuden kerrankin virrata.

Kuoleman omaHikayelerin yaşadığı yer. Şimdi keşfedin