Kuoleman oma

Luku 9. Hetken aika on kaunis

Unelmien ranta,
Hajoava hiekkalinna,
Aallot murskaavat,
Nuolevat maiseman puhtaaksi

Kuinka lentävät linnut,
Vaikka kello ei kestä aikaa,
Oksat taipuvat paineen alla,
Kyyneleet menettävät suolansa

Voisin kieltää sinua menemästä,
Luoda ympärilleni valheita,
Hukkua viimeisiin vesiin,
Katkaista elämältä nyörit

Et hymyile enää,
Tuuli sekoittaa hiuksesi,
Sumu sokeuttaa katseesi,
Et näe menoani

Koska niin täytyy olla,
Että taivas kadottaa värinsä,
Että aurinko kuolee,
Syntyy uudestaan pilvistä
Toinen meistä jää,
Nähdäkseen paluun
...............
Tämän osan kirjoittamisessa kestikin kauan. Toivottavasti nautitte. Huomioikaa, että tämä sisältää itsetuhoisuutta. Omalla vastuulla mennään. Toivottavasti pidätte. En aio hylätä tätä tarinaa. Elämä on vain yllättävän kiireistä.
..............

Kuljetan sormeani pitkin sanavirtaa. Miten kirjainjonot voivatkaan liikkua noin? Kuinka helppoa on luoda merkityksiä muutamalla merkillä?

Ja ajatukset. Tämä tapahtuu vain pääni sisällä, mutta silti pidän kaikkea totena.

Retki kutoutuu silmieni eteen. Levittyvät siivet. Alati pyörivä tuuli. Sukellamme pilviin, toiseen todellisuuteen.

Ratsuni tekee riemuisan silmukan, mutta ei anna minun pudota. Se osaa asiansa. Tämä matka on taitettu monta kertaa, mutta jokainen lento on erilainen.

Tuttua on hevosen samettinen, hopeainen kaula. Valkoisen harjan kuumainen hohto. Sininen, pakahduttava katse.

Voisimme liitää tällä tavalla ikuisesti, enkä kaipaisi enempää...

...
Pamautan kirjan kiinni. Ääni on voimakas hiljaisuudessa.

Minua surettaa, että sen täytyy loppua näin, mutta en voi muutakaan. On hetkiä, jotka eivät voi läpäistä ikuisuutta. Ne humalluttavat liikaa, ovat niin ihania, että vievät järjen.

Lasken teoksen sängylle. Itku on lähellä, mutta koetan sinnitellä. En voi luovuttaa nyt. Haluan kerrankin kestää.

Sydämeni on kiihtynyt. Se yrittää kuroa kiinni menetettyä aikaa. Palauttaa kunniaa. Osa minusta on vieläkin yläilmoissa, en ehkä pysty koskaan olemaan sitä mitä joskus olin.

Tuijotan seinää. Kun siristelen silmiä, lukulampun valo muistuttaa sädekehää.

Olisinko minä kuolemassa enkeli? Valkeat siivet ja rauha ympärillä. Ajatuksissa valoisa aamu. Jos vain ei tarvitsisi enää kärsiä, sietää yksinäisyyttä, tuskaa tai väsymystä.

Mutta Manalassa hukkuisin juuri niihin. Minut upotettaisiin syviin vesiin, kiedottaisiin varjoihin.

Kuoleman puoliso. Se minä olisin. Siihen asti että kaikki katoaisi, haihtuisi pois.

Ehkä vuosien päästä näkisin taas Emmin, mutta hän ei olisi samanlainen kuin nyt. Luultavasti hän olisi unohtanut, jatkanut eteenpäin valitsemallaan tiellä.

Ei siskoni minua enää tuntisi. Ajatonta, paikoillensa jäänyttä. Kuvajaista, jonka jälki olisi ikuisesti himmennyt.

Kuoleman salit olisivat laajat. Minun pitäisi tuntea joka nurkka, osata hakea oikeista paikoista, mutta siltikin olisin toinen. En löytäisi Emmiä kovin helposti. En edes ole varma, mitä se minussa saisi aikaan. Vanhat haavat saattaisivat aueta. Muistaisin vain mitä olisin menettänyt.

Kello tikittää jatkuvasti sekunteja pois. Makaan silmät kiinni uskaltamatta katsoa.

...
Otan vihon uudelleen esiin. Venyttämistä on enää turha ajatella. En voi lähteä jättämättä viestiä. Sen verran tunnen olevani velkaa. Ja enemmän, monta kertaa enemmän.