Kuoleman oma

Luku 13. Sielujen kirjasto

Tuuli maistui suolalta mielessäni,
Sydän kuin kirjapaino,
Tunteita kuiskiva mieli,
Ihmeille sokeat silmät

Kuiskaa minulle lupaus,
Vienoja sanoja käytä,
Auta minua kulkemaan eteenpäin,
Toivoa valolla näytä

Luola sisälläni,
Pimeys istuu päälläni,
Vapauta minut taialla,
Joka ei kätke lumetta

Me olemme totta,
Elämä oli tarina,
Kuolema kudelma,
Pian purkautuva

.......

Linnan edessä partioi kaksi vakavailmeistä vartijaa. He nyökkäävät Kuolemalle kulkiessamme ohi. Pieni ele riittää kertomaan heidän välillään vallitsevasta kunnioituksesta. Kuolema ei vaihda vartijoiden kanssa yhtäkään sanaa, mutta sen hetken jona heidän katseensa viivähtää minussa, tiukat ilmeet lientyvät hitusen.

Koristekuvioidut, suuret ovet aukenevat hitaasti edessämme. Eteishalli levittäytyy ympärillemme. Valtavat mustat portaat kohoavat ylös tavoittamattomiin.

Palvelijat hyörivät askareissaan. Näen heidän piirteensä sumeina, kuin lamppuina, jotka syttyvät ja sammuvat vuorotellen.

Kaikki pysähtyvät Kuoleman astuessa huoneeseen. Kumarrukset ja niiaukset seuraavat toistaan. Palvelustyttö lopettaa kaiteen jynssäyksen, nuori poika antaa moppinsa pudota lattialle.

Nainen erottuu joukosta. Hänen kasvonsa eivät kerro hänen ikäänsä, väläyksessä hän muuttuu taakkaa kantavasta vanhuksesta nuoreksi neidoksi. Hänen tummat hiuksensa ovat nutturalla. Naisellakin on yllään palvelijan kaapu, mutta siinä on hienostuneita röyhelöitä, jotka kertovat korkeammasta asemasta.

"Hän on siis viimeinkin tullut", nainen huokaisee. "Niin monen vuoden jälkeen."

Tiedän hänen tarkoittavan minua, mutta olen silti hieman hämilläni naisen helpottuneesta ilmeestä. Hän suorastaan hehkuu, tavalla, jonka ei pitäisi olla edes mahdollista Kuoleman saleissa.

Vielä yllättyneempi olen ympärilleni kietoutuvista käsistä, jotka rutistavat minua tiukasti. Nainen tuoksuu kesän viimeisiltä kukilta.

"Tervetuloa lapsikulta. Minä olen Lyne. Huolehdin Hovin asioista, mutta nyt minut on nimitetty valvomaan hyvinvointiasi täällä. On kunnia palvella Herrani morsianta."

Haluaisin sanoa, etten ole lapsi, että olen kasvanut valtavasti pienessä ajassa, vaikka vuodet eivät enää voisi minua ulkoisesti muuttaa. Osa minusta kuitenkin kaipaa lämpimiä sanoja. Olen väsynyt titteleihin. En tiedä, jättikö Lyne tarkoituksellisesti kutsumasta minua heti kuningattareksi, mutta olen tyytyväinen, jos hän pystyy edes hetken pitämään minua ihan tavallisena.

Olen muuttunut niin monella tavalla. Se ratkaiseva askel alas vei minut toiselle puolelle. Se oli samaan aikaan rohkeaa, mutta en voi kiistää, etteikö se olisi tapahtunut pelosta.

Lynen hymy on sentään aito. Se on leveä, vaikka aistin naisessa myös peiteltyä haurautta. Näen sen tavassa, jolla hän pitää kiinni helmoistaan.

Kuolema ei ole irrottanut kättäni. Hän puristaa sitä edelleen kuin olisin arvokkainta maailmassa. Jerome seisoo vieressämme. Hänen selkänsä on korostetun suorassa, ilme kasvoilla on kolkko. Kirjaillut vaatteet vahvistavat miehen kelmeyttä. Hän ei ole sanonut sanaakaan pitkään aikaan. Hän on kuin lipas, usealla lukolla sinetöity.

Lyne jakelee ohjeita muille palvelijoille:

"Jatkakaa vain mitä olitte tekemässä", hän kehottaa "Ei Valtias siitä pahastu."