Kuoleman oma

Luku 6. Jäinen ikuisuus

Kuolleet köynnökset taloa syleilee
Kuka sytyttäisi valot huoneeseen?
Rakeinen kuva elämästä
Menetetyistä mahdollisuuksista
Gramofoni soittaa laulua
Ohikiitävää
Niin pehmeästi astut
Sipaiset viivan hiekkaan
Ja taas tiimalasi jossain valuu loppuun
Lakastuneita hymyjä, kaunaisia katseita
Hyppää vaan jos uskallat
Poimin sinulle kukan,
Joka kasvoi haudalla sotilaan
Tekisin sinusta kuninkaan,
Jos vain olisi jotain hallittavaa
Veren vankeja olemme me
Varjojen orjia orpoja
Hiipukaamme hiljaa
Jos vain saisimme lisää aikaa,
Voisi kynttilämme vielä palaa

------

"Miksi ei? Millä perusteella tiedät mitään tai edes välität."

"Olen kummitätisi. Minulla on vastuu sinusta. Elämällään ei saa leikkiä tuolla tavalla. Et näköjään yhtään mieti seurauksia. Vanhempasi musertuisivat. Oletko pohtinut sitä?"

"He tulisivat surullisiksi joka tapauksessa", huomautan. "Miten minun kuolemani Emmin sijaan tekisi asioista erilaisia?"

"Kuolema ei ole koskaan helppoa", kummitäti vaahtoaa. "Olet liian nuori ymmärtämään..."
Hänen äänensä haipuu hänen sanoessaan sen. Se on niin pohjattoman murheellinen, että osa minusta haluaisi antaa olla.

Nyt näen, ettei Mari ole enää nuori. Aika on tehnyt kasvoista kartan. Risteäviä kohtalonviivoja, säkit silmien alla. Minulle tulee mieleen kaatuva puu.
Sisältä laho. Ajatus on armoton, mutta milloin muka olen yhdistänyt kummitätini lempeyteen.

Oli aikoja, joina hän lauloi minulle. Eteenpäin seilaavia laivoja, yhä uusia tuulisia kivisaaria, joilla ei kasvanut muuta kuin tukahdutettuja muistoja, mutta jotka silti sitkeästi kieltäytyivät katoamasta. Ääni ei ehkä ollut satakielen, silti tunne oli se tärkein.

Mustikkapiirakan kotoinen tuoksu, multaiset kädet. Juuria myöten irti revityt rikkaruohot. Jotakin on pakko poistaa, jotta uusi pääsisi kasvamaan. Oli keväitä, samanlaisia kuin tämä, mutta yhä niin erilaisia. Pihakeinun hiljainen heilunta puutarhassa, joka jäi vanhaan paikkaan.

Voiko ihminen muuttua niin paljon, että vain nimi jää jäljelle?

Näköjään.

Olenhan minäkin erilainen kuin ennen Emmin onnettomuutta. Jokin on irronnut pois paikaltaan. Olen törmännyt ajatuksiin, joilla ei ennen ollut mieleeni minkäänlaista asiaa.

Kuolema on totta...
...
"Tuomo."

Nimi hätkähdyttää minut takaisin hetkeen. Tapa, jolla Mari sanoo sen.

"Sinä et voi lähteä. Et kuten hän."

Hän itkee. Kyyneleet putoavat suolaisena sateena. Silmien eteen on tullut kiiltävä kalvo.

"Kuka hän on?" kovistelen. Minun on pakko saada tietää. Tämä saattaa juuri olla se palanen, joka palauttaa puuttuvan ymmärryksen.

Mari vain pudistelee päätään. Kääntyy pois. Koko ruumis tärisee tunteen voimasta.

"Ole kiltti", anelen, vaikka samaan aikaan tunnen itseni julmuriksi. Eikö minulla ole lainkaan sydäntä?

Kummitädin eläimellinen katse. Silmien kiilto on mielipuolinen. Ihoni nousee kananlihalle.

"Anna kun kerron sinulle tarinan..." hän raakkuu. "Pojasta, jolta jää petti alta."

En voi paeta, vaikka haluaisin. Itsehän pyysin saada kuulla. Kummitäti liimaa minut tiukasti sanoihinsa.