Kuoleman oma

Luku 12. Me kuljimme tummin hevosin

Laukkasimme,
Ei ollut paikkaa minne mennä,
Lupailimme,
Ei mikään ollut mahdollista,
Kuoleman tummat hevoset,
Päällemme laskeutuva lumi,
Höyhenenvalkeaa,
Yönmustaa.

...
Olemme matkanneet kauan. Loputtomasti. Eteemme avautuva näky on kuin suoraan jostakin kauhufantasiaelokuvasta. Murenevat kivipylväät,  jotka kohottautuvat  ylväinä kaikesta huolimatta. Harmaa pinta tuo niihin kestävän tunnun. Ajan hammas ei voisi niihin kajota.

Tolppien väliin on viritetty musta teräsristikko. Se on yhtä kalteria, kuin vankila, verkko, joka ei päästä helposti lävitseen.

Koko rakennelman huipulla partioi kaksi piruveistoista. Niiden kielet roikkuvat ulkona, hännät ovat jähmettyneet sivaltamaan ilmaa. Kädet ja jalat ovat yhtä kynttä, ihossa on teräviä piikkejä. Niiden silmät ovat ohuet viillot. Ne aivan kuin katsovat meitä. Ankarat tuomarit. Värähdän epämukavasti. Patsaat saavat minutkin tuntemaan pienoista pelkoa.

Kuolema katsoo portin ohi. Hän nostaa toista kättään. Siinä samassa  este antaa periksi, ristikko nousee ylös kovasti kirskuen.

Veneemme ajelehtii läpi. En voi estää huokausta. Puikkelehdimme pitkin kanavaa, joka johtaa jonkin suuren lähelle. Se on linna. Tumma ja kylmä, mutta silti kaunis lujine torneineen ja kiltelevine kupoleineen.

Kuolemanlaakson keskus. Täältä kaikki alkaa ja päättyy. Täällä minä tulisin viettämään ajan ennen hamaa loppua. Minä ja Kuolema. Siinä on jotakin vääntynyttä, sairasta, järjetöntä, mutta silti me olemme yksi.

Huomaan henkien kerääntyneen reittimme varrelle. Ne tuuppivat toisiaan, häilyvät epävarmoina. Jokainen niistä haluaa nähdä minut mahdollisimman hyvin.

Koetan näyttää mahdollisimman kuninkaalliselta ja vilkuttaa niille hienostuneesti kuten olen nähnyt lukuisissa uutiskuvissa, joita olen tylsistyneenä katsellut muun tekemisen puutteessa. Silloin joskus.

Kuolema vaikuttaa huvittuneelta.

"Älä innosta niitä. Henget ja sielut ovat kihisseet innosta siitä lähtien, kun ilmoitin, että sinä tulisit. Eivät ole muuta tehneetkään kuin arvuutelleet miltä näyttäisit."

"Mitä muutakaan muka voisin tehdä?" sihahdan ärsyyntyneenä. "Ne toljottaisivat muutenkin."

Lähestymme laituria. Siihen on sidottu muitakin laivoja, vahvoja, kaarikylkisiä. Kenties niillä pystyisi seilaamaan ympäröivään tyhjyyteen. Purjeisiin on kuvattu koira, jolla on punaiset silmät. Sen kuono on terävä, korvat valppaat.
Kuolema ohjaa veneen kohti rantaa. Hän väistelee taidokkaasti ankkuroituja aluksia etsien vapaata kohtaa.

Taiteilija unestani viittilöi minulle. Hänen hiuksensa on kammattu. Miehen vaatteet ovat kerrankin koreat. Solkikengät, timanttinapit, hyvästä kankaasta tehdyt housut, silkkipaita.

"Tervetuloa neiti. Tässä on vapaa paikka Valtiaani. Vaunut odottavat jo teitä."

Kuolema nyökkää hitaasti. Hänen silmissään on tyhjyys, kun hän nousee varoen, hyppää rantaan yllättävän sulavasti. Luinen käsi ojentautuu minua kohti. Epäröin hetken ennen siihen tarttumista.

Ylitys pelottaa minua, mutta se on ohi nopeasti. Kylmyys on jatkuvasti läsnä.

Laituri natisee tapaillessani askelia. Minulla ei ole kenkiä, vain ohuet sukkahousut ja naarmuni. Arpeni. Lupaukseni.

Meidät ohjataan ohi kohahtelevan sielujoukon. Ne ojentelevat läpinäkyviä käsiään, yrittävät koskettaa. Tuntu on kuin lävitse puhaltava tuuli. En pysähdy, vaikka ne haluaisivat.