Kuoleman oma

Luku 20. Viimeinkin kuolinkellot soivat

Lopussa ei ole mitään,
Rikkinäinen taulu, tahra seinässä.
Unelmia, ääniä ontossa talossa,
raivattuja huoneita, roikkuvia verhoja.
Ehkä vielä riehuu tuuli.
Voisin hyvästellä hetken vielä.

...

Bertan katseen löytäessä omani näen kyynelteni takaa silmiä ympäröivän usvan. Koko tytön hahmo on sumuinen, mutta hänen silmänsä tähyävät minuun tavalla, joka on tuttu, silti kuitenkin vieras.

Emmin siniset silmät, Bertan elohopeaa valuvat peilit, jotka kuvastavat keskeneräisiä lupauksia. Ehkä eroa ei ole, sillä koostuvathan kaikki värit samasta valosta.

Me emme puhu, katsomme vain. Toiveista huolimatta varjot kiertelevät takanamme täynnä tyhjää odotusta. Mikään ei muutu, kivet, teräs, sielut, me kaikki pysymme kuolleina ja onttoina. Sydämet ovat lakanneet lyömästä, uni ei voi harhauttaa muualle.

Lyne ja Jerome puristavat edelleen Bertan käsiä kuin yrittäen kanavoida niihin lämpöä, joka kieltäytyy palaamasta. En halua kuunnella tyhjyyttä, joten siirrän käteni pois sielunsiskoni rinnalta hiuksiin yrittäen silottaa levinneitä suortuvia. Minulla ei ole aavistustakaan, ketä yritän toimillani rauhoittaa, mutta en siedä toimettomuutta. Kun sanoja ei ole, teot saavat puhua puolestaan.

Lynen kasvot ovat taas nuortuneet, rypyt siloutuneet ja hymyn aave on palannut kutittelemaan suupieliä. Hänen hyminänsä kaiku viipyilee ilmassa, mutta sen sävy on muuttunut kuvastamaan lapsuuden haaveita, kadotettua onnea.

Jeromen ponihännästä karanneet hiukset kehystävät miehen kasvoja velttoina, mutta hirttäytyneen taiteilijan katse on täynnä paljastettua rakkautta ja ikiaikaista kiintymystä. Hänen kosketuksensa on isällinen ja havaitsen hänessä kiitollisuutta asioista, joita hän ei ole vielä joutunut menettämään. Hän painaa suudelman Bertan otsalle saaden tytön hymyilemään.

He sopivat hyvin yhteen, Jerome ja Berta. Bertan isä oli taiteilija Jeromen tavoin ja molempien silmät olivat surureunaiset, vuotivat omanlaisiaan kyyneliä. Berta ei ole vielä löytänyt isäänsä, mutta Jerome pitää hänestä huolta kunnes he tapaavat toisensa, varmasti sen jälkeenkin. Heidän sidettään ei ole sinetöity verellä, mutta rakkaus on vahvempi kuin mikään ylöskirjoitettu laki.

Tässä hetkessä muistaminen on työlästä, mutta kääntyessäni huomaan Kuoleman seisovan edelleen erillään muista. Näen vain kaavunselkämyksen, ja kenties olosuhteiden ollessa toiset olisin voinut teeskennellä unohtaneeni kalmojen herran todelliset kasvot, mutta en nyt, en koskaan tässä ikuisuudessa, joka jatkuu vailla määreitä.

Kuolema kääntyy hitaasti puoleeni kuin ajatukseni arvaten. Hänen selkänsä kaari on ylpeä, mutta jokin katseen tyhjissä kuopissa on painunutta, alistunutta, lopullista.

Hetken epäröityäni otan muutaman askeleen kuin kokeeksi. Kuoleman ilme on muuttumaton, mutta siihen on hiipinyt mietteliäisyyttä.

Minä olen rikkonut, sitten korjannut. Vetänyt itseni mukaan tilanteisiin, jotka sain muutettua vain vaivoin. Kuluneella ajalla ei ole täällä oikeastaan väliä, mutta silti haluan tietää, onko missään mahdollisuutta muutokseen.

Väristys kulkee lävitseni Kuoleman mitatessa minua katseellaan. Asentoni on horjuva, pystyn kannattelemaan itseäni vain vaivoin. En pysty katsomaan kuinka Jerome silittää Bertan kiharoita, miten hän antaa ajattomuudessaankin paljon..

Kuoleman viitta liehuu ympärillämme mustina pyörteinä. Vetävä tunne täyttää ruumiini, on kuin Kuolema voisi yhdellä liikkeellä raahata minut mukaansa, kuin jokainen säie veisi minua kohti vääjäämätöntä.

"Seuraa minua: on aika nähdä ja sinetöidä se mitä olit ja miksi olet tuleva."

Otan muutaman hapuilevan askeleen, mutta Kuolema laskee kätensä olalleni ennen kuin uupumus voi kaataa minut kylmälle lattialle. Oloni ei ole yhtään vähemmän kolea, mutta ainakaan en ole välittömässä vaarassa menettää otettani.

En haluaisi jättää Bertaa, kun sain juuri hänet takaisin, mutta kumiseva ääni täyttää ajatukseni jymisten rinnassani. Haluaisin huutaa, mutta Kuoleman kosketus tasaannuttaa ajatukseni edes hetkiseksi.

"Berta on turvassa, ja niin olet sinäkin. Tämä paikka turruttaa aikanaan kivun."

Mutta Kuoleman ontto ja syvä katse kertoo kaiken olevan totta vain puoliksi. Mielessäni ääneen liittyy kalkattava sointu, jymisevä rytmi. Ympäristöni sortuu.

Se on kello. Mutta kenelle se soi? Ja kuinka kauan?

Kuolema kääntyy minua kohti, ymmärrys pyyhkii ylitseni hukuttavana aaltona. Hitaat soinnut liittyvät kelloon surullisena marssina.

Kuinka paljon aikaa on kulunut? Käyvätkö pelkoni toteen?

Kuolema sipaisee poskeani kuin kiihtymykseni arvaten. Hänen kätensä lomittuu omaani. En ole koskaan tuntenut samoin, kuin oikeasti olisin läsnä ikuisuudessa. Olen iätön, muodoton, eloton varjokuva.

Sielujen herra nyökkää kysymättä. Suljen silmät, äänetön itku käy lävitseni, mutta näen kuvat vain entistä selvemmin.

Loputon rivi harmaita hautoja. Lumimarjapensaita. Tuntemattomia nimiä kaiverrettuina yhteen ikuiseen lepoon. Aidassa on mustia ja punaisia kiviä, jotka syleilevät toisiaan. Umpeen luotu hauta, se odottaa nimeään. Se en ole minä, mutta voisi hyvin olla. Tyhjä paasi herättää pelkkiä kysymyksiä. Ehkä en halua tietää.

Kappelin seinät ovat valkeat. Lasimaalaukset luovat kalpeaan tilaan edes hieman väriä. Valo heijastuu kauniisti värikkäillä ruuduilla, taivaalla sateenkaari on pelkkiä lupauksia, pilvet eivät pääse peittämään toivoa taivaan sinisyydessä.

Kellojen kalkatus käy lävitseni kovana, pian laahaavat urkutahdit tuovat mukaan oman sointunsa, ääni on lopullisuudessaan painostava. Kuin sielu yrittäisi viimeisillä voimillaan takertua elämään menetystään tajuamatta. Totuus on kuin sisuksiani hakkaava vasara.

Lasimaalaus on eloisuudessaankin pelkkä teennäinen kuva, mutta valkealla verhottu arkku todellistakin todellisempi. Kukat peittävät sen kimppuina, mutta voin vain ajatella hetkeä, jona ne kuihtuvat. Kenties ne yhä tuoksuvat makeasti muistona ajasta, jolloin ne saivat kasvaa kedollaan.

Olen kuollut, mutta maailma jatkaa kulkuaan. Saatan vain seisoa paikallani tuntien Kuoleman luisevan raskauden, ajatuksissani piinatut sieluparat aloittelevat jo rääkyvää lauluaan, jota kukaan muu ei voi kuulla. Sen viesti on vain minulle, ja ilman sanojakin tunnen, että minua tuhotaan.

Emmi istuu penkillä äidin ja isän välissä, tuijottaa arkkua kimaltavin surullisin silmin. Pikkusiskoni istuu kuin kivettynä, hän on kalpea, mutta elossa. Hän ei ole kaltaiseni värjyvä haamu, menneisyyden eloton muisto.

Jos voisin, toivoisin kuvan katoamaan, mutta ajatukseni ovat kokonaan kappelissa. Tunnen Kuoleman puristavan kättäni, ja aurinko ei pääse lämmittämään minua enää koskaan.

Minulla on vain kaikkialta ympäröivä hämärä. Aika kaikessa rajattomuudessaan. Voin aistia menneen, aavistella tulevaa, mutta näkymätön kahle vetää minua alaspäin yhä syvemmälle. En saa kuvia hälvenemään. Hetket ovat niin todellisia.

Ja jos joskus unohdankin, kellot ovat painuneet muistoihini aina. Kenties kaiken loppuessa kuulisin sen kumun, näkisin mykistyneet ihmiset. Kasvottominakin muistaisin heidät.

Minun on siirryttävä eteenpäin. Kuoleman puristus on lempeä, mutta päättäväinen. Annan tyhjyyden hukuttaa minut, mutta pysyn jaloillani. Haluan jutella Bertalle. Jos hän veisi minut Tuomon luo, kenties saisin jonkinlaisia vastauksia.