Kuoleman oma

Luku 16. Sisarsidos

Lasken puista putoavia lehtiä,
riekaleita kukoistuksesta,
Syksy hiipii,
painaa syleilyyn, joka pakottaa lähtemään.
Muistan päiviä, joina et ole luonani.
Toivon sinun ilmestyvän ovelleni,
En kaipaa koputusta.
Jos vain saisin kohdata silmäsi,
jotka näkevät vielä maailman.
Minun laillani.
Mutta viattomuuden linnut muuttivat jo,
paratiisiin, joka on lukittu meiltä.
Ajastamme eksyneiltä.
Hapuilemme vain palasia entisestä.
Ohi on onnemme kesä.

...

Helpotus ja kauhu vuorottelevat minussa nähdessäni sielut, jotka ovat saapuneet. En pysty kohtaamaan ketään heistä. Lyne ja Jerome ovat joukon etunenässä. Palvelijatar on luonamme muutamalla askeleella. Hän polvistuu Bertan liikkumattomattoman ruumiin viereen. Kun vilkaisen naisen taas vanhaksi muuttuneita kasvoja, voin nähdä muutaman kyyneleen ryppyisillä poskilla. Vielä päiviä sitten en olisi uskonut kaiken tämän olevan mahdollista.

Jerome jää seisomaan sivuun. Hänen ilmeessään on samaa surullista alistuneisuutta. Taiteilija ei kysy, mutta minä haluaisin vastauksia.

Voin tuntea märän maan löyhkän. Madot kiemurtavat taas sisuksissa. Kuolema on tulossa, koska mikään täällä ei tapahdu niin, että se jäisi Häneltä huomaamatta.

En voi enää pidellä Bertaa kädestä. Muut raivautuvat paikalleni. Kuulen kuiskauksia. Ne puhuvat haihtumisesta, järkkymisestä ja katoamisesta. Ennen tapahtunut voi toistua myös nyt.

Sanat eivät ole tarkoitettu minun kuultavakseni, mutta epäilys on selvä. Sielut, jotka ennen kumarsivat edessäni, kohahtelevat nyt teolleni.

Haluaisin sanoa, että en tiennyt seurauksista, mutta kirjaimet kuivuvat huulilleni. Nämä lait eivät ole samoja, jotka elämässä kohtasin. Sielut ovat vain varjoja, tai kenties yhä epäröin. Kieltäydyn näkemästä sitä totuutta, joka on nyt edessäni.

Haluaisin huutaa. Kurimus sisälläni vaatii ulospääsyä. Suussa maistuu hiekka. Puserran kädet nyrkkiin. Annan kynteni upota kämmeniin. Vielä kerran toivoisin, että veri virtaisi taas sisälläni, mutta minä olen yhtä pysähdystä.

Lynen huolehtiva hymy, Jeromen uskollisuus, Bertan rakkaus tarinoihin, niin samanlainen kuin Emmin. Se kaikki tuntuu jääneen taakse, muuttuneen merkityksettömäksi vain, koska en osannut päästää irti.

Kalsealla käytävällä kylmä piirittää minut. Olen näkevinäni muinaisten viikatteenkantajien varjojen häälyvän pimeässä. Niiden luirut kädet puristuvat kaulani ympärille.

Jos kuolisin toisen kerran, pelastaisiko se Bertan? Näkisikö hänen henkensä valon näissä jäisissä halleissa?

Kummitädin sanat kiemurtavat taas mielessäni. Tarina pojasta, joka hukkui jäiseen veteen, kulkee kalvakkana haamuna Kuoleman saleissa vailla rauhaa.

Minun täytyy löytää Tuomo. Kysyisin pojalta asioita, joita hän kenties yhä kantaa sisällään. Muistaako hän Marin hymyn, sen, miltä tuntui olla lämpimässä.

Jäyseä itsekkyys puristaa vatsaani. Jos voisin, itkisin, mutta kyyneleet kieltäytyvät tulemasta. Olen kokenut liikaa. Elämä ja kuolema kävelevät käsikkäin. On liian myöhäistä. Ainoa asia mielessäni on kuva tytöstä, jonka isä joutui saattamaan yksinäiselle matkalleen.

Emmi ja Berta. Lopussa jätin heidät molemmat. Ainoa toivo on siinä, että luulin tekeväni paremmin kuin oikeasti tein.

Lena, pidä sinä huolta Emmistä, kun minä en enää voi. Älä käännä selkääsi rakkaudelle. Sinulla on paljon annettavaa. Ilman sinua en olisi jaksanut niin pitkälle kuin nyt olen päässyt.