Kuoleman oma

Luku 7.Haipuvaa unikuvaa

Polkusi sydänverelläsi raivasit
Nuoruuden huumassa ilakoitsit
Joit, unohdit kuinka hengittää
Etkä tiennyt enää itsekään,
Miten eletään,
Harhojasi jaoit,
Makasit ruohikolla,
Elinpäiviäsi laskien
Aikanaan kului niistä jokainen
Hitaimmin se viimeinen

...

Havahdun keskeltä autotietä. Ylläni tähdet hohtavat pieninä pisteinä. Joku on levittänyt sinisen samettisen teltan kuin katoksi. Avaruus tuntuu olevan niin lähellä. Hetki vielä, niin voisin lentää, nähdä Kuun läheltä, leijua painottomuudessa pelkäämättä.

Ilma on lämmin. Kylmyys on vain kaukainen muisto, kun miellyttävä tuuli pyyhkäisee ylitseni. Katulamput vinkkaavat silmiään reitin varrella. Vievät kotiin. Se on täällä jossain. Niin täytyy olla. Pääsen sittenkin turvaan vastoin kaikkia odotuksia.

Kaukaisuudessa loistavat valokeilat lähestyvät minua. Pitäisi nousta, mutta jalat tuntuvat sementiltä. Olen rampa, halvaantunut kauhuun. Moottori surraa kuin parvi ampiaisia. Se ei pysähdy. Nostan käden viittoillakseni, mutta kuljettaja ei huomaa. En näe ajajan kasvoja.

Tunnen törmäyksen, mutta välähdyksessä pimeys nielaisee kaiken ammottavaan kitaansa.
...
Emmin hymy. Niin elävä. Silmissä tulevaisuus, meri, joka huuhtoo ikuisuuden rantoja. Aurinko on saanut pisamat kasvoille. Hän viettää kaiken aikansa kesässä, imee sitä itseensä kasvaen kuin kukat puutarhassa.

Sylissään hänellä on piirustuslehtiö, johon hän on hahmottelemassa keijun kuvaa. Sen ilme on kujeileva sen kutittaessa pahaa aavistamatonta ihmistä heinänkorrella.

Kuvasta saisi miljoona tarinaa. Maailmoja, jotka kaikki olisivat täynnä onnea ja taikaa. Keijukaisella on sudenkorennon siivet, sateenkaarta peilaavat.

Emmi piirtää niin kuin aina ennenkin, keskittyneenä, toisaalle kadonneena. Hänen letistään on karannut suortuva, joka kihartuu vallattomasti. Silmät suurina hän elää uudelleen kaikki unelmat, joita vain voi olla.

Vaistoan, etten ole osa tätä näytelmää. Kohtaus on yksin Emmin. On aina ollut. Tässä todellisuudessa ei ole minulle tilaa. Emmillä ei ole ollut ikinä siskoa, ei tässä elämässä. Olen enintään nimi hautakivessä, kummitteleva ajatus aikuisten muistoissa, syyllisyys vanhempien katseissa. Emmille en ole ollut koskaan olemassa muualla kuin valokuvissa. Vain joku, josta hänellä ei ole mitään muistikuvaa, johon takertua. Tuntematon.
Hän ei ole koskaan joutunut kantamaan taakkaani, päästämään lopullisesti irti. Hänen sydämensä on surusta puhdas. Hänellä on kaikki aika leikkiä ja loistaa.

Pystyn vain katselemaan, kuinka Emmin elämä lipuu eteenpäin. Näkymättömänä kaikille. Henkenä, joka ei ole koskaan saanut rauhaa sielulleen.

Näin oman kuolemani. Se auto osui minuun. Muistan ajatelleeni yötä, ja ehkä olemisestanikin tuli sellaista. Valokin tuntuu pimeältä, kun sitä ei pääse itse koskettamaan. Kun ei voi elää täysillä kesää, kuunnella lintujen laulua, tanssia auringolle.

En voi kadota pois. Voin vain kuvitella ajan kuluvan, kokea uudestaan sen saman tunteen, jatkuvan ulkopuolisuuden, joka jäytää minua kuin tauti.

Seuraan, kuinka Emmi nousee, pudistaa ruohonkappaleet pois mekoltaan. Hänen askeleensa ovat keveitä, kun hän hyppelehtii kohti taloa.
Kaikki on niin kuin ennen, mutta silti ympäristö on nyrjähtänyt sijoiltaan. Järkeni ei pysty löytämään syytä jumissaololleni. Haluaisin tietää, miksi kuolema ei merkitse rauhaa vaan alituista harhailua.

Pakahdun, jos en pääse pois. Tässä ei ole mitään mieltä. Ei tämän pitänyt mennä näin...

Erotan vain vaivoin haamut, jotka anelivat apuani lumen valtaamalla aukiolla. Pikkutytön ja hullun miehen. Muodot ovat läpikuultavia. Näen heidän lävitseen vaivatta.