Kuoleman oma

Luku 15. Maalaa minut muistoihisi

Olisitkin vain ajaton kuva,
Ei se silti estä kaipaamasta,
Veritahra lattiassa,
Kyyneleesi maailmassa,
Kuivuva muste,
Kirjassa, jonka unohdit kirjoittaa,
Se valuu,
Vaikka tilkitsen raot.

............

Bertan kulmat rypistyvät mietteliäästi.

"En ole koskaan puhunut Tuomon kanssa. Olen kyllä nähnyt hänet, mutta häntä on vaikea erottaa muista lapsista. Hän kulkee aina yksin. On surullinen."

Bertan kertoma ei sovi siihen, mitä minulle on Tuomosta kerrottu. Mielessäni Tuomo on vilkas, seikkailusta toiseen hyppelehtivä poika, joka rakastaa heittäytymistä. Sellaisena kummitäti hänestä puhui.

Jotkut sanovat, että kuolemakin olisi seikkailu, mutta minun tapauksessani se tuntui nopealta vajoamiselta.

Kirjastoon on helppo kadota, mutta päällimmäisenä kuolleista kuvastuu välinpitämättömyys. Elämän kuoriutuessa pois useimmille on jäänyt jäljelle vain suru ja katkeruus.

Pysähtynyt aika ei anna ajatuksia siitä, mitä sillä pitäisi tehdä. Silti kohottaudun pystyyn. Bertakin nousee huojuen jaloilleen. Hänellä kestää hetki päästä tasapainoon.

Jätämme kirjaston. Ohitamme loputtomat kirjahyllyt, huterat portaat, tukevat pöydät, jotka heijastavat värisevää valoa.

Ilmeettömät lukijat kääntyvät katsomaan meitä. He kumartavat, katsovat nöyrinä alas.

En osoita huomanneeni heitä millään tavalla. Tartun Bertan pieneen käteen, annan hänen johdattaa pois paikasta, joka on kuitenkin liian tukahduttava.

...

Raskas ovi jysähtää kiinni takanamme. Annan hengityksentapaiseni tasaantua. Tuntuu kuin vetäisin sisälleni jotakin aineellista pimeää. Sillä ei ole muotoa, mutta se tuntuu viileältä ja syvältä.

Bertan iho on ohutta. Voin tuntea luut. Hän on sairaalloisen laiha. Hänen otteensa on pusertava, tyttö puristaa kättäni kuin olisin ainoa luotettava ihminen. Tai sielu. Tai mitä nyt sitten olenkin.

Suljen silmäni. Annan itseni imeytyä toiseen. En tiedä, miksi teen sen, mutta mieleni täyttyy kuvista.

Miehen vaaleanruskea tukka on haalistunut ja harmaantunut ohimoista. Hän istuu vuoteen vieressä. Hartiat painuksissa, silmät tyhjinä. Hänen esiliinassaan on lukuisia maalitahroja. Ne saavat sävyjä, joita en osaa nimetä.

Miehen koura on pusertunut pikkuruisen käden ympärille. Vuoteessa makaavan tytön silmät ovat auki vain hädin tuskin. Ne ovat sameat kivusta ja tuskasta. Hänen hiuksensa leviävät sekaisina tyynylle. Kaulassa on violetti jälki, kuin parantumaton mustelma.

"Voi Berta, pienoiseni. Joutseneni. Olet vahva, mutta aina se ei riitä. Mutta saat levon. Elät kuvissa.  Pidän siitä huolen."

Berta kakoo. Ääni on ontto, rohiseva. Mies silittää hänen päätään. Ei välitä, vaikka hänkin saisi osansa taudista. Kyyneleet ovat tulossa, mutta hän ei halua itkeä tyttärensä nähden. Mitä on isän suru, kun vastassa seisoo koko maailma?

Keskeneräiset maalaukset nojaavat seinää vasten. Paletin maali on jo aikoja sitten kuivunut kokkareiksi. Tytön usvasilmät tuijottavat kankaalta suoraan minuun. Hymy on kaikonnut hänen huuliltaan. Berta pitelee sylissään pikkuista, pörröistä nallea. Sen nappisilmät kiiltelevät. Tausta on pimeä. Bertan mekko on liian valkoinen. Pian hän lähtisi lentoon.

Tie johtaisi tänne. Mutta toisin kuin minä, Berta ei saanut tilaisuutta valita. Tiedän, ettei hän ikinä korottaisi ääntään Lynelle. Lyne oli huolehtinut hänestä kuin omastaan, enemmänkin. Bertalle hän voisi hyvinkin olla äiti, jota hän ei muistanut.