Kuoleman oma

Luku 8. Minun synkeät satuni

Sänkyni alta laskin mörköjä yhdeksän tai sata,
Mädät kasvosi hymyilivät sen ainoan kerran,
Vie minut, mutta älä kunniaani,
Aloita sotia, mutta päätä niitä myös,
Olemme nousseet liian korkealle,
Portaat tyhjästä taiotut,
Pian me lankeamme,
Jos vain elämä suo,
Joki on virrannut liian kauan,
Uoma ei johda ystävän luo
Silti tunnen polut nuo,
Ne jäljet ovat petturin

...

En edes yritä saada unta. Olen nukkunut muutenkin jo liikaa. Unet ovat muuttuneet todeksi, niiden ote on aivan liian luja.

Poskeni on viileä siitä kohtaa, mistä Kuolema on suudellut. En tunne ajatuksiani.

Lyijyä, raskasta, valkeaa, tappavaa. Olisiko se helpompaa? Ensimmäinen viilto on pahin, ehkä sen jälkeen kaikki olisi paremmin. Millään ei olisi enää merkitystä. Paitsi rytmillä, valuvalla verellä. Ohimenevällä elämällä.

Pakotan itseni hengittämään. Kituvia hengenvetoja, sisään ja ulos, sisään ja ulos. Olen elossa vielä, voin yhä muistaa Emmin kasvot. Sen vilpittömän hymyn, maailmat piirrosten takana.

Halaan polviani. Pimeys saartaa, mutta minun pitäisi kai tottua sen ystävyyteen. Se saattaisi olla ainut asia, joka pelastaisi yksinäisyydeltä.

Mutta minä en ole yksin. Minullahan on loputtomasti kavereita, jotka kuhisevat ympärilläni. Kertovat salaisuuksiaan. Voin luottaa heihin. He eivät petä.

Toivon todella, että Lena saa kerättyä rohkeutensa ja sanottua jotain sille pojalle, jota hän niin kovasti ihailee. Se voisi vähentää tyhjyyttä edes vähän. Saada surun korvautumaan jollain muulla. Toivo on liian vaarallista menetettäväksi.

Kunpa voisin nähdä Lenan mieleen. Saada varmuuden siitä, ettei hän muistele minua pahalla. Että hän pitäisi meitä yhä ystävinä, vaikka pyyhkisin itseni elävien kirjoista.

Että minulla olisi edes jotakin muistettavaa. Kalpeaa ja epätarkkaa, mutta muistoa kumminkin. Jotakin todellista ja aitoa.

Jos kuolisin tyhjänä, en tietäisi mitä enää olisin. Muuta kuin vaihtokauppa.

Ihoani nipistelee vain ajatuksesta.

Kohottaudun unissakävelijänä. Toisena. Hiukset roikkuvat silmillä rasvaisina säikeinä. Yöpaitani on hikinen. Se tuntuu liian väljältä. Valtavalta verrattuna hintelään kehooni.

Tämä olemus ei enää sovi minulle. On kuin olisin kasvanut elämästäni jo pois. Voisin jättää sen kuin naamiaispuvun.

En halua enää ilveillä. Leikkiä, että elän maailmassa, jossa kaikella on sokerikuorrutus. Paha ei saa aina palkkaansa, se on totuus, joka pitäisi niellä.

Miksi se on niin vaikeaa?  Miksen vain voi hyväksyä, että kaikki ei aina  johdakaan hyvään. Enkö minä ollutkin meistä se realisti, joka ei ikinä antanut minkään herpaantua?

Jos vain voisin käpertyä Emmin tarinoihin. Ottaa ne omakseni. Jäädä. En tarvitsisi mainetta, kunniaa tai puolta valtakuntaa.

...

Emmin lämmin käsi. Orvokkisilmät. Ruususuu. Helmeilevä nauru, joka kantautuu kaikkialle. Posket rusottavat terveinä.

"Kerro taas tarina siitä lentävästä runoratsusta!" hän kinuisi, enkä voisi muuta kuin suostua.

Ääneni soljuisi aallokon lailla. Kulkisi raikkaana metsätuulena. Eläytyisin niin, että luulisin hetken tempautuneeni pegasuksen selkään. Pois täältä. Maahan, jossa sanat juurtuvat muhevaan multaan. Paikkaan, jossa aikuisetkin ovat lapsia.