Astuin edemmäs metsikköä kohti. Vihlova kipu alkoi taas. Eikä loppunut.
Hän vain seisoi edessäni, tekemättä elettäkään auttaakseen. Lysähdin polvilleni. Huohotin henkeä haukkoen.
Joka sekunti tuntui raskaalta tunnilta. Oloni oli voimaton.
Kipu vei kaikki voimani.
Valahdin väistämättömästi maahan.
Tunsin väristyksen kulkevan nahkani läpi.
Sätkin maassa, kuulin Stefin haukunnan, se tuntui etäiseltä.
Uusi nytkähdys tuntui selässäni, selkäni taittui loivasti suoraksi. Sitten taas takaisin, käteni olivat nyrkissä.
Makasin jalat ja kädet koukussa, selkäni oli kumarassa kylmänkostealla maalla.
Viimeinen kipuaalto alkoi, rääkäisin tuskissani korvia vihlovan kovaa. Pääni iskeytyi kiveen, jonka jälkeen kaikki alkoi himmentyä silmissäni. En nähnyt enää mitään, tunsin pelkkää kipua, kaikki pimeni.
"mikä hänen selviytymismahdollisuutensa on?"
"Neljäkymmentä prosenttia."
"Neljäkymmentä! Hänet täytyy-"
"Ei! Ei vielä. Jos hänen tilansa huononee, meidän on tehtävä se."
"Mikä?"
"Mitä sinä täällä teet?"
"Hän sattuu olemaan siskoni."
"Silti."
"Vastaa minulle."
"Jane, on kyse hänen siskostaan."
"Vietävä hänet tohtori Dawsonin luo."
"Mitä hän tekee?"
"Antaa siskollesi pistoksen, joka pysäyttää hänen elintoimintansa."
"Mitä!"
"Niin."
"Mutta kyllähän hänen täytyy selvitä!"
"toivon niin, teemme parhaamme."
"Entä jos se ei riitä?"
"Sitten viemme hänet tohtori Dawsonille."
"Ei!"
"teemme sen, minkä täytyy, jos se ei riitä, teemme niinkuin näemme parhaaksi, jotta siskosi kärsisi mahdollisimman vähän."
"Nyt te kaikki lähdette."
"Ei, minä jään tänne!"
"Mary, meidän on aika lähteä."
"Matthew, menkää sinä ja Ryan, mutta minä jään tänne."
"Hyvä on, sinä saat jäädä, teidän muiden täytyy lähteä."
"Jäätkö tänne, Jane? Vai jäänkö minä?"
"Minä voin jäädä."
"Hyvä on."
"Voi sinua, olen niin p-paho-hoillani puolesta...s-si."
Oloni oli surkea, onnistuin kuitenkin avaamaan silmäni, minulla ei ollut aavistustakaan, missä olin. Katselin hetken ympärilleni yrittäen paikantaa sijaintiani. Päälläni oli valkoinen lakananohut peitto, vieressäni jonkin sortin mittari. Toiselta puoleltani lähti letkuja, joista yksi meni ranteeseeni. Huone oli pelkistetty. Yritin liikuttaa kättäni, mutta se tuntui raskaalta. Kehoni pakotti minua oksentamaan, mutta voimani olivat siihen liian vähissä.
Katsoin uudelleen mittaria vieressäni. Siinä oli viivoja, jotka menivät ylös ja alas. Se oli varmaankin sydämeni sykkeen mittari. Olin yksin huoneessa.
Kavahdin, kun tajusin olevani sairaalassa.
BẠN ĐANG ĐỌC
Oikein vai Väärin?
Người sói>>| "Olenko oikeasti se mitä luulen, miksi muut minua luulevat? Mitä minun pitäisi olla? Mitä minun pitäisi tehdä, miksi? Jatkuuko koko elämäni tällaisena? Mistä tiedän mitä minun pitäisi olla, tehdä, sanoa, jos en ikinä saa tietää sitä? |<<
