Oikein vai Väärin?

Luku 6 Aamunkoi

Suljin silmäni ja yritin nousta.
"Älä." Tunsin lämpimän, mutta samaan aikaan rauhallisen sileän kämmenen koskettavan päälakeani.
Kahvahdin ja silmäni rävähtivät nopeasti auki, "mitä sinä-" hän nosti sormen huulelleen vaientaakseen minut. "tulin vain katsomaan, että olet kunnossa." Hän mumisi hiljaa. "kunnossa! En todellakaan-" katsahdin häneen ja lauseeni keskeytyi heti. Minulla oli paljon kysyttävää, mutten pystynyt avata suutani niin pyörällä päästä.
Hän hymähti, käänsi katseensa ja lähti harppoen kohti ovea. Olisin varmasti huutanut hänelle, vaikka se olisikin tehnyt kipeää, jos ei hoitaja olisi juuri silloin astunut ovesta sisään. Hän oli kaulasta roikkuvasta lapustaan Jane-niminen tummatukkainen nainen, jonka hiukset oli sidottu tiukalle poninhännälle taakse. Hän hymyili lempeästi, "hei Rosie, hienoa, että olet hereillä. Sattuuko sinua juuri nyt johonkin?"
"Päähän." Mumisin niin hiljaa, että ihmettelin hoitajan edes kuulleen vastaukseni. Nainen nyökkäsi, ja vaihtoi kädessäni olevan letkun, sen tehtyään hän alkoi tehdä jotakin pääni ympärillä valkean sideharson ja pumpulin kanssa. "taisit saada aikamoisen tällin", nainen jatkoi.
"niin kai." Ynähdin puoleksi itselleni.
Sen tehtyään hoitaja katsahti minuun.
"haluatko jotakin?" Hän kysyi ärsyttävän iloisesti ja teennäisesti.
"en tarvitse mitään, kiitos." Vastasin lähinnä vain siksi etten halunnut hoitajan enää hääräävän ympärilläni.
Hän katsahti minuun nopeasti, en ehtinyt katsoa kunnolla, mutta olin näkevinäni hoitajan silmissä epäuskon.
Hän kuitenkin vastasi hieman vastahakoisesti, "hyvä on, mutta tulemme kyllä jos tarvitset jotain." Nainen virkkoi ja lähti sitten huoneestani vanha siteeni mukanaan.
Kun ovi oli loksahtanut kiinni, huokaisin ja kiinnitin katseeni kattoon,
En varmaan pääse täältä ikinä pois.
Huokaisin taas.
Yht'äkkiä muistin jotain.
Stef! Aloin vaistonomaisesti katselemaan kiireellisesti ympärilleni ja yritin nostaa päätäni, kivusta huolimatta. Olin jo miltei istumassa.
Silloin ovi avautui ja joku valkopukuinen mies säntäsi luokseni. Hän painoi kätensä hartioilleni, "ei. Et saa vielä nousta. Elimistösi ei kestäisi sitä," mies sanoi, hän ei ollut mikään nuorukainen, ehkä noin 40-50-vuotias.
Mies väläytti valkoisen hammasrivistönsä, hänellä oli hyvin lämpimät ja pehmeät kädet kun hän painoi varovasti hartioitani takaisin makuuasentoon.
Meinasin juuri kysyä häneltä jotain, mutta kehoni alkoi tuntua hyvin veltolta ja silmäluomeni lupsuivat kiinni, enkä enää pystynyt hahmottamaan ympäristöäni.
Tuntui kuin en enää edes hengittäisi.
Silmäni painuivat kiinni enkä enää tuntenut mitään.