Oikein vai Väärin?

Luku 12 Tähdetön yö

Astelin hitaasti pilvien keskellä. Jokainen askel oli ihanaa, kevyttä, unelmien täyttymistä. Ympärilläni näin Stefin, Ryanin, Matthewin, Maryn ja Stephanien. Näin myös Axelin, Sophian ja Bettyn. Kolmikko seisoi vierelläni hymyillen. Mutta sitten, yhtäkkiä, niin lumoavan kaunis valkea pilvi-maisema hävisi. Tilalle vaihtui synkkiä, mutta sitäkin valtavampia, ukkosmyrskyn synnytyäviä myrskypilviä. Ajauduin keskelle vinhasti pyörivää pyörremyrskyä. Ympärilläni vilisi kuvia perheestäni, Stefistä sekä kolmesta uudesta ihmisestä, jotka olin oppinut tuntemaan. Heti kun sain tarkennettua katseeni yhteenkään heistä, se hävisi. He kaikki haihtuivat ilmaan yksi kerrallaan, synkäksi, harmaaksi, läpikuultavaksi usvaksi. Eikä kukaan palannut. Olin vain minä - yksin keskellä pyörremyrskyä. Avasin suuni huutaalseni apua, mutta äänen sijaan hampaideni välistä, kurkustani ja kieleni alta alkoikin valua tahmeaa, punaista nestettä. Verta pulppusi suustani, mutta pian myös nenästäni, korvistani ja silmistäni. Olin kauhun valloittama. Mitään ei ollut enää tehtävissä, syöksähtelin pyörremyrskyn silmässä varmaa kuolemaa kohti, kuin höyhen keskellä tulipaloa. Hento kaunis höyhen, keskellä polttavaa, elämän riistävää painajaista.

              Miten tämä nyt on mahdollista?
Pyörremyrsky oli poissa. Veri oli poissa. Koko painajainen oli poissa. Vai oliko sittenkään? Nousin varovaisesti istumaan parvisängyn reunalle. Löin miltei pääni kattoon, se ei olisi ollut ensimmäinen kerta. Hyppäsin hieman kömpelösti alas parvisängyn toiselta tasolta. Miltei kaaduin osuttuani lattiaan pimeässä huoneessa. Hapuilin käsilläni seiniä ja kaapinovia, joista saisin tukea, ennen kuin löytäisin valokatkaisijan. Kun vihdoin olin löytänyt napin, painanut siitä, ja lukittua oven visusti, katselin ympärilleni hämmentyneenä. Tavarat olivat hujan hajan, tai no - varmaankin kaikki muut ihmiset olisivat ajatelleet eri tavalla, mutta silmiini osui heti maahan tiputettu vanha sulkakynä, Stefin kaulapanta, ja toinen sukkani. Huomasin myös, että ikkunan alla olevaa modernia, valkoista pöytääni oli siirretty. Tämän kaiken havainnointiin oli kulunut minulta vain muutama silmänräpäys. Joku oli käynyt täällä. Mutta miksi? Miksi joku oli halunnut käydä huoneessani. Ei täällä mitään niin arvokasta ollut, puinen vaatekaappini, vanha taulu, sekä minä ja- Stef! Rakas koirani ei ollut täällä! Olin juuri kirkaisemassa kauhusta, kunnes sain juuri ja juuri tukittua suuni käsilläni. En haluaisi herättää Stephanieta. Jos Stef oli vain mennyt huoneen ovesta toiseen? Ei, en uskonut siihen. Mutta silti elättelin toivoa sisälläni. Ei kukaan halunnut tehdä koiralleni mitään, eihän?
Nappasin kankeasti, hitaasti ja hajamielisenä Stefin kaulapannan ja hihnan käsiini. Olin juuri lähtemäisilläni ulos huoneestani, jossa tunnelma oli yhtä aikaa hyvin varautunut, kauhea, epäinhimillinen ja raskas, mutta myös kutkuttava ja virittynyt. Kuulin takaani kimeän inahduksen. Käännyin hitaasti ympäri, etsien äänen lähdettä katseellani. Puristin toisessa kädessäni Stefin nahkaista hihnaa. Onko täällä joku? Jos on, tule esiin. Mitään ei tapahtunut. Sitten se kuului uudelleen, pieni, kimeä vingahdus. Sävähdin astuessa varovaisesti syvemmälle huoneeseen. Kiersin katseellani huonetta, pelon ja uteliaisuuden vallassa. Ja kun huomasin taas erään epätavallisen asian, vedin henkeä haukkoen, ja melkein kaaduin maahan. Ei se voinut olla mahdollista. Ei voinut, ei ollut, eikä ole. Jankutin itselleni kauhistuneena. Katseeni oli jäänyt ammollaan tuojottamaan sitä synkkää susitaulua, joka oli kiinnitetty sänkyni päädyn ylle. Kauniin, valkean suden silmät hehkuivat karmiininpunaisuuden ja yönmustuuden sekoittamina. Kasasin itseni, ja astuin edemmäs käsi ojossa. Askeleeni tuntuvat lyhyiltä, heiveröisiltä kuin suuressa, kaikuvassa salissa, vaikka kyse olikin vain omasta, pienestä huoneestani. Enää muutama askel.
Ja viimein, olin suuren taulun luona. Sormenpääni tavoittivat taulun yhtäaikaa samettisen, kuivan ja nahkaisen pinnan. Suljin silmäni hetkeksi, tunnustelin taulun pintaa.
Räpäytin silmäni auki, oletin näkeväni taas kauniin susi-taulun pienessä huoneessani. Ja niin melkein näinkin, näin kyllä susitaulun, mutta en huoneessani. Seisoin taulu käsissäni tumman, synkän metsän rajalla. Haukoin henkeä hämmästyksestä, miten tämä oli mahdollista?

Kommentoikaa; '🖤' jos ootte lukenu tätä, haluun tietää lukeeko kukaan tätä, että kannattaako enää jatkaa.