Oikein vai Väärin?

Luku 9 Päivänkajo

Kävelin koulun käytävillä normaalia hieman nopeampaa. Vieressäni oli Axel Browniksi osoittautunut vaaleanruskeatukkainen pyöreäkasvoinen poika. Yht'äkkisesti Axel pysähtyi, "tässä on rehtorin kanslia, voit hakea sieltä lukujärjestyksesi." Alex sanoi ja näytti käsillään edessäni olevaa ovea.
"kiitos." Vastasin tönkösti.
Koputin oveen pari kertaa hieman ujosti. Sisältä kantautui naisen ääni, "sisään vain." Käänsin ovenkahvaa ja ovi loksahti edessäni auki. Astuin sisään korkeaan, mutta muuten pieneen huoneeseen.
"kukas sinä olet?" Rehtori kysyi kurtistaen kulmiaan mietteliäästi.
"olen Rosie Emily Allen, uusi oppilas Lontoosta." Kerroin lyhyesti itsestäni toivoen rehtorin kuulleen hennon vastaukseni. "Selvä. Tässä neiti Allen, lukujärjestyksesi. Ensimmäinen oppituntisi on käytävän toisella puolella. Työn iloa!" Rehtori huikkasi, otin hänen antaman paperilapun ja nyökkäsin kiitokseksi. Viimeinen lause rehtorilta oli ilmeisesti kehotus poistua.
Harpoin käytävän toiselle puolelle ja käteni pysähtyi kun olin koputtamassa ovea. Vedin pari kertaa syvään henkeä ja päästin sen sitten liukenemaan keuhkoistani, kuin terälehdet syksyllä kukista. Koputin tasaisesti muutaman kerran, ja hämmästyin kun ovi avattiin heti. "päivää neiti, taidat olla uusi oppilaamme." Se ei ollut tarkoitettu kysynykseksi. Mustatukkainen noin 40-vuotias mies sanoi ja meni takaisin pöytänsä ääreen. Hän ei kuitenkaan istunut. "olen historian opettaja Colin Walker, kuka sinä olet nimeltäsi?" Herra Walker tervehti ja ojensi kättään. Ojensin käteni kätelläkseni häntä. Hän puristi sormiani hyvin tiukasti suurella ryppyisellä kämmenellään. "olen Rosie Emily Allen Lontoon koulusta." Sanoin lyhyesti. Herra Walker viittasi minut istumaan kolmanteen riviin tyhjälle tuolille, jonka vieressä ei ollut ketään.
Menin nopeasti paikalleni ja laitoin laukkuni roikkumaan tuolin selkänojalle. Muutamat katseet käväisivät minussa. Herra Walker alkoi höpöttää lempiaikakaudestaan, eli 1400-luvusta. En pystynyt keskittymään uudessa luokassa ja tuijottelin vain kellonviisareita, jotka liikkuivat aivan liian hitaasti.
Vihdoin tunnin päätyttyä herra Walker lopetti pälpätyksensä ja luokka alkoi keräillä tavaroitaan. Tein samoin ja livahdin ulos luokasta sekalaisen puheensorinan keskeltä. Laahustin seuraavalle tunnille koulun käytävillä yrittäen painaa lukujärjestystä päähäni. Viimein löysin luokan, jossa seuraava tuntini olisi. Avasin oven ja asettauduin toiseen riviin reunapaikalle, joku poika istui viereeni, "Rosie, oletan?" Poika kysäisi kallistaen tummatukkaista päätäni minua kohden. "Sano vain Rose. Kuka itse olet?" Vastasin katsomatta poikaa välinpitämättömästi. Poika naurahti, "olet hauska, Rose. Ja olen Austin McMillan." Poika esittäytyi. Nyökkäsin hänelle koittaen keskittyä neiti Ellingtonin maantiedon opetukseen.
Tunti kului oletettavasti samaan tahtiin edellisen kanssa. Nojasin käsilläni pöytään katsellen tyhjästi neiti Ellingtonia, opettajan katse kiersi luokkaa kärvistävästi, ja pysähtyi minuun. "neiti Allen, tiedätkö vastauksen?" Opettaja kysyi omahyväinen ilme kasvoillaan, epäröin hieman. Austin katseli muualle vilkaisten kuitenkin minua, niinkuin muutkin luokassa, "mikä on ilveksen latinan kielinen nimi?" Opettaja kysyi jo kärsimättömästi, "L-lynx lynx." Vastasin vieläkin empien, tiesin helposti vastauksen, mutten ollut varma luokan katseista, "hyvä. Juuri niitä voi nähdä täällä Nottinghamin metsissä, ja rannikkoseuduilla Italiassa..." opettajan puhe alkoi kuulostaa vain etäiseltä surinalta.
Ja viimein kello soi, olisi aika lähteä syömään. "muistakaa kirjoittaa ahman ja ilveksen latinankieliset  nimet, ja missä maissa niitä voi havaita!" Neiti Ellington yritti huutaa sekamelskan keskeltä. Harpoin nopeasti ovea kohti, kun joku tarttui olkani, "hei, astuit kirjani päälle!" Joku tummatukkainen tyttö huudahti, "Ai- anteeksi, ei ollut tarkoitus." Vastasin hätäisesti änkyttäen ja käännyin jatkaakseni matkaa, "ei se mitään, olitko sinä muuten se Rosie?" Tyttö kysyi selvästi kiinnostuneena, joka yllätti minut. Nyökkäsin nopeasti, "olen." Vastasin häpeällisen lyhyesti. Tyttö naurahti ja hymyili, "hauska tavata Rosie, minä olen Sophia Morrison. Mutta voit sanoa vain Soph, Rose." tyttö hymyili keksineenä jo lempinimeni, "no, Rosie, osaatko ruokalaan?"  Sophia vinkkasi tarjoutuen opastajaksi.
                 Kävelimme koulun pitkiä käytäviä, minusta kaikki näytti samalta, joten en tiennyt miten Sophia osasi suunnata tiemme ruokalaan. Aivan kuin jokainen hämärtyvä käytävä odottaisi yksinäistä kulkijaa, jonka voisi napata ja eksyttää valtavaan, pimeän syleilyynsä. Kestäisi varmasti ikuisesti, ennen kuin pääsisin kotiin tästä kammottavasta paikasta. Huokaisin ja suljin nopeasti suuni, sillä en aikonut näyttää mietteitäni paikasta, jossa opettajat olivat kireitä ja tympääntyneitä, koulu oli liian valtava, ja oppilaat olivat kuin takiaisia,- no olihan se ihan hyvä, että heistä ei päässyt eroon, jotten eksyisi koulun pimeille likaisille käytäville yksin kaikesta. Paikkaan, jossa aurinko ei koskaan paistaisi, paikkaan, jossa kukaan ei ole käynyt, paikkaan, jossa kukaan ei ikinä tule kulkemaankaan.
Nyt aurinko kuitenkin valaisi tietämme raidoittaen valkoisiin lattioihin kellertäviä viivoja. Katsahdin yhteen ikkunoista- ulkona oli kaunis päivänkajo.