Heräsin yhtäkkiä. En tiennyt miksi. Jonkinlainen uusi tunne valtasi elimistöni. Jostain syystä minun oli pakko, pakko nousta ja lähteä, katsahdin kelloon, se näytti puoli kahtatoista. Hiivin hiljaa ovelle, puulattia narisi allani. Nostin Stefin syliini. Onnekseni koira ei haukahtanut, heilutti vain pörheää häntäänsä.
Avasin varovasti oven. Asetin jokaisen askelmani tarkasti, kunnes pääsin alas. Vedin takkini ylleni, ja sujautin Stefille kaulapannan, ja hihnan.
Avaimeni oli taskussani. Avasin ulko-oven hiljaa. Jännitin kokoajan vetäen pinnallisesti henkeä.
Viimein. Olin ulkona. Pimeässä, mahtava metsikkö kohosi korkealle, ja jatkuikin pitkälle läheltä. Kävelin vähän matkaa eteenpäin. Olin jonkin matkan päässä Stephanien talosta. Katsahdin ylös, taivaaseen. Tähdet tuikkivat hiilenmustalla taivaalla, kaunis, valkea täysikuu komeili öisellä taivaalla.
En tiennyt, miksi olin täällä, ulkona.
Kello oli varmastikin jo puolen yön.
Käänsin katseeni metsään. Yhtäkkiä, siellä vilahti jokin, peräännyin äkisti pari askelta. Stef haukahti.
Hyssyttelin koiraa, mutta katse silti tiiviisti metsässä. Se on vain metsä. Muistutin itselleni, ei. Se ei ollut vain metsä, se oli jotakin muutakin, jota en vielä tiennyt.
Jokin vilahti uudestaan metsässä. Varmaan vain jänis, Yritin järkeillä itselleni.
Jokin nykäisi kättäni, Stef kiskoi äreästibitseään irti. "Ei! Stef!" Huudahdin ärtyneesti koiralle, pian Stef pääsi jäin jo irti ja pinkaisi juoksuun. Minä tein samoin. Mustaa koiraa olisi hankala erottaa pimeässä metsässä, miltei mahdotonta. Yritin huutaa Stefin perään, mutta koira oli nähnyt selvästikin jotain metsässä, jota kohti kiiti. Saavutin nopeasti metsää, Stef edellä. Yht'äkkiä Stef jarrutti, pysähtyi kuin seinään.Koira tuijotti metsään, kauemmas kun ihmissilmä pystyi näkemään. Minä pysähdyin hieman huohottaen. Nojasin käsilläni polviini, ja kahmaisin Stefin hihnan ja kiedoin sen tiukasti käteni ympärille.
Katsoin ympärilleni, hieman peloissani.
Astuin lähemmäs metsää.
Siinä samassa sisälläni alkoi vihlova kipu. Huudahdin kivusta ja kumarruin alas.
Peräännyin taaksepäin. Kipu alkoi hiipua.
Nousin ylös jännittyneenä ja peloissani.
Katsoin Stefiä, joka tuijotti minua suurilla silmillään, yritin samalla rauhoittaa itseäni, ei täällä mitään erikoista ole.
"Eikö?"
Haukkasin henkeä ja käännyin salamannopeasti.
"Sinä?" Sanoin pelästyneenä. Sydämeni varmastikin pomppaisi rinnastani minä hetkenä hyvänsä.
"Olen odottanut sinua."
VOCÊ ESTÁ LENDO
Oikein vai Väärin?
Lobisomem>>| "Olenko oikeasti se mitä luulen, miksi muut minua luulevat? Mitä minun pitäisi olla? Mitä minun pitäisi tehdä, miksi? Jatkuuko koko elämäni tällaisena? Mistä tiedän mitä minun pitäisi olla, tehdä, sanoa, jos en ikinä saa tietää sitä? |<<
