Oikein vai Väärin?

Luku 7 Auringonvalo

"Rose, Rose kuuletko minua?"
"Mary, anna Rosielle aikaa. Kyllä hän toipuu, lupaan sen."
"Mutta hän on ollut tajuttomana jo-"
"Shh. Hän tokenee kyllä. Tule nyt vain."
"No, hyvä on."
Mary laahusti ovesta ulos hitaasti, ikäänkuin toivoen että heräisin siten nopeammin. Matthew kulki hänen vierellään lohduttaakseen äitiä, luulisin.
En nähnyt heitä, mutta kuulin.
Kuinkakohan kauan olin ehtinyt olla tajuttomana? Ajantajuni oli hiipunut, poissa aivan kokonaan. Pääni löi tyhjää, en tiennyt oliko päivä vai yö, kesä vai talvi.
Kaihtimet olivat kiinni, huoneessa oli nyt aivan pimeää, Matthew oli sammuttanut kattovalon lähtiessään.
En muista milloin tulin tänne, sairaalaan, enkä tiennyt olinko edes enää Nottinghamissa, vai oliko minut täytynyt viedä Lontoon sairaalaan.
Vaikka huoneessa olisi ollutkin kalenteri, en olisi nähnyt sitä, sillä huonettani peitti paksu sumunomainen pimeys. Olin muuten aivan kunnossa, mihinkään ei tehnyt kipeää, voisin melkeinpä vaikka hypätä jyrkänteeltä, no- en aivan, mutta melkein.
Pidin silmiäni auki, siitä ei kyllä ollut mitään hyötyä, kun oli yhtä pimeää, piti silmiä kiinni tai auki.
Huokaisin turhautuneena.
Miksi edes olin hereillä, ei siitä ollut mitään hyötyä!
Oloni oli virkeä, pitkästä aikaa, tai no viime kerrasta ainakin tuntui olleen pitkä aika.
Vajonneena taas ajatuksiini, huomasin miten nälissäni olin.
Olivatko hoitajat muka menettäneet toivonsa eivätkä antaneet minulle edes ruokaa! Ei. Enpä usko, että se johtuisi siitä. Mitä minä oikein ajattelin, minut oli viety sairaalaan, eivät hoitajat varmastikaan toivoansa yhtäkkiä tuosta vain menettäneet?
Tai mitä jos menettivät?
Ei! Sairaala sai minut vain ajattelemaan kuin hullu!
Puristin silmiäni kiinni, ja toivoin että se kummallinen, lumoava poika tulisi.
Siihen ei kyllä ollut järkevää sijoittaa toivonrippeitä, ei ainakaan vielä.
Eihän täällä muita ollut, huone oli autio, joten saatoin ihan hyvin vajota ajatuksiini kenenkään kummastelematta. Sallin siis itselleni haaveilla hänestä vain hetken, vain pienen hetken.

                       Ovi loksahti auki ja avasin silmäni, olin ollut hereillä vasta äskettäin, olin sitten ilmeisesti kuitenkin nukahtanut, jos hoitajan puheisiin oli uskomista, hän nimittäin kertoi, että oli huomannut minun olevan hereillä kaksi tuntia sitten, ja sen jälkeen olin nukahtanut.
Hän puhua pulputti eikä sanaryöpyt ottaneet loppuakseen. "-ja ajattelin siis ettet välttämättä haluaisi, että vanhempasi tulisivat tänne, sillä olit varmastikin hyvin väsynyt."
Nyökkäsin mitään sanomatta, se ei pitänyt miltei lainkaan paikkansa, mutta heiveröinen pieni hoitaja varmasti huolestuisi ja lähettäisi minut pois jos alkaisin väittää oloni olevan loistava, (nälkää lukuunottamatta) että olisin vaikka voinut ihan hyvin lähteä kymmenen kilometrin lenkille.
"minkälainen olosi nyt on?" Hoitaja kysyi ja katsahti minuun odottavasti.
"Hyvä. On vain nälkä." Lausahdin tylysti.
Pieni naishoitaja ei ilmeisesti kiinnittänyt puhesävyyni huomiota, "minä tuon sinulle syötävää." Hän vastasi ja lähti huoneestani.
Katsahdin ympärilleni, hoitaja oli sytyttänyt kattovalon tullessaan, ja onnekseni pienen kaapiston päällä oli kalenteri. Kalenterin mukaan oli, kahdestoista päivä huhtikuuta.
Muistini alkoi virkistyä, kaivelin muistini sisältä tietoa, mikä päivä olin saapunut Nottinghamiin, se oli viidestoista tammikuuta! Olin ollut kauan tajuttomana!
Hoitaja lähti juuri huoneesta, hän oli tuonut vierelleni omenan, leipää ja maitoa, ei mikään kummoinen aamupala, mutta minulla ei ollut enää nälkä, se oli pääasia.
Hoitaja oli avannut huoneen kaihtimet, ja nyt pitkästä aikaa, näin auringonvaloa. Sisälleni tulvi pieni puhdas ilo, ja aurinko lämmitti huonetta luoden samalla raitoja seiniin.
Katselin vain ympärilleni mitään sen kummin ajattelematta, auringonvalo oli ihanaa.