Oikein vai Väärin?

Luku 8 Uusi päivä

Kolme kuukautta sitten olin vain maannut sairaalan sängyssä pystymättä tekemään muuta kuin syömään.
Olin kysellyt huoneessa ramppaavilta hoitajilta niin monia kertoja, milloin pääsisin pois? Oli suoranainen ihme, etteivät he olleet kyllästyneet kyselyihini. En ollut sanonut heille mitään muuta, paitsi pakosta, jos he olivat kysyneet jotakin.
Ajatukseni olivat tuon tuosta harhailleet siinä huumaavan lumoavassa pojassa. Hänen täydellisyydessään, ja mysteerisyydessään.

              Stephanie-tätini oli sopinut äidin kanssa, etten palaisi vielä kahden kuukauden päästä Lontooseen.
Viihdyin Nottinghamissa, viikko sitten pääsin pois sairaalasta, olin ollut onneksi Nottinghamin sairaalassa. Lontoosta oli kyllä tullut kaksi lääkäriä hoitamaan minua. Huomenna menisin uuteen kouluuni, tai ei se uusi ollut, menisin sinne vain ensimmäistä kertaa.
Olin kyllästynyt täyttämään niin monia papereita.
Koulun nimi oli The University of Nottingham. Nimi kuulosti lupaavalta, koulu oli ainakin lukumäärältään suuri.
En ollut löytänyt koulusta hyvää kuvaa, huomenna kuitenkin näkisin sen. Stephanie oli ollut hiljainen koko eilisen ja tämän päivän, mutta kuitenkin innostunut, ja vilkuillut ilmeitäni  vähän väliä. Hänellä oli varmaankin jonkin sortin yllätys varalleni. Äiti kirjoitteli vähän väliä  minulle perheen kuulumisista.
Silittelin Stefiä katsellen ikkunasta ulos. Nojasin toisella kädelläni pöytää vasten. Vetiset pisarat lätsähtelivät ikkunaan ja valuivat sitten pieninä noroina pitkälle matkalle, maata kohti.
Ulkona oli aika hämärää. Kello oli kymmenen illalla. Huomenna koulussa opiskelisin muiden kanssa samoja asioita, joita olin opiskellut jo aikaisemmin Lontoossa. Se oli kai ihan hyvä. Huokaisin ja nostin Stefin paikalleen parvisänkyni alemmalle, pienemmälle sängyn tapaiselle tasolle. Otin pesupussini ja lähdin omaa kyylpyhuonettani kohti. Suihkussa tyhjensin mieleni ja annoin lämpimän veden puhdistaa itseni, fyysisesti ja henkisesti. Sitten sammutin suihkun ja nappasin valkoisen pyyhkeeni. Kietouduin harmaaseen pehmeään kylpytakkiini ja kuivasin hiuksiani tuijottaen samalla itseäni peilistä.
Lopuksi vaihdoin yövaatteeni ja kavuttuani parvisängyn ylemmälle tasolle, rojahdin sängylleni. Vajosin peiton alle.
Ilmassa tuoksui vaniljainen mansikka, se johtui käyttämässäni shampoosta.
Katsahdin kelloa, se näytti kahtakymmentä yli yhtätoista. Voihkaisin ja käänsin kellolle kylkeni.

               Heräsin varhain seuraavana aamuna, vaihdoin nopeasti eilen illalla valitsemani vaatteet, pesin kasvoni ja hampaani, astelin sitten portaat alas Stef perässäni. "Huomenta Rosie."
Kuului tädin ääni keittiöstä, hän nousi seisomaan lukemansa sanomalehden ääreltä ja tuli luokseni. "huomenta."
Vastasin. Stephanie kehotti minua seuraamaan häntä. Kävelimme autotallille. Hänen avatessaan sitä, Stephanie lausahti, "katsopas tätä, kohta yllätyt."
Katselin hämmentyneenä kun autotallin luukku avautui ja esiin tuli musta kiiltävä auto. "ole hyvä Rosie, tässä on sinulle ensimmäinen autosi."
Stephanie selvensi ja näytti käsillään autotallissa lymyilevää uutta kulkupeliäni. "Vau! Kiitos Stephanie, se on upea!" Hihkaisin ja astuin lähemmäs autoani. En ollut mikään hyvä autojen tunnistamisessa, tai niissä muutenkaan. Yritin silti vaikuttaa innostuneelta tädin mieliksi. "tulehan Rosie, saat koittaa sitä aivan kohta, mutta muista valmistautua ajoissa kouluun." Stephanie vinkkasi ja lähti takaisin sisälle taloa kohti.
Avasin ulko-oven, oli ilmeisesti alkanut sataa. Laitoin beigen takkini kiinni ja heitin koululaukkuni olalleni. Kiiruhdin autotalliin ja avasin uuden autoni oven. Kapusin sisälle ja heitin laukkuni viereiselle istuimelle. Käänsinavainta virtalukosta, ja auto alkoi hyristä odottaen päästä liikkeelle. Ponkaisin kaasua ja auto lipui ulos sateeseen. Painoin lisää kaasua ja matkani kohti uutta koulua alkoi. Oloni oli jännittynyt, en tiedä johtuiko se uudesta autosta, - koulusta, vai kenties jostakin tyystin muusta. Pian olin enää muutaman sadan metrin päässä koulusta. Olin selvinnyt sinne ajo-ohjeiden ja tienviittojen avulla. Pysäköin autoni harmaan moottoripyörän ja likaisen ruskean auton väliin parkkiruutuun. Otin laukkuni ja jähmetyin hetkeksi paikalleni jonkun koputtaessa oveeni. Huokaisin helpotuksesta nähdessäni sen olevan vain joku poika. Ruskeatukkainen minua ehkä vain pari senttiä pidempi poika hymähti ja avasi oven minulle. Astuin sateeseen toivoen että taskussani olisi ollut huppu. "hei, oletko uusi täällä?" Poika kysyi heti.
"Olen." Nyökkäsin, ääneni kuulosti tyhmän piipittävältä. Poika naurahti, "voin näyttää sulle paikkoja." Hän vastasi mielipidettäni kysymättä ja lähti kulkemaan koulua kohti selvästi olettaen minun seuraavan häntä. Kiiruhdin pojan kiinni ja lähdin kulkemaan epävarmana uutta koulua kohti vain eteenpäin katsellen. "Mä oon muuten Alex, Alex Brown." Poika esittäytyi.