Oikein vai Väärin?

Luku 13 Usvainen aamu

Aivani hiljaa ummistin silmäni. Ja siinä samassa hento tuulenvire alkoi pyöriä ympärilläni, leikitteli hiussuortuvillani, puhalsi jokaisesta suunnasta. Se uhkui kaikkialta, kasvoi ja voimistui kevyestä viimasta oikeaksi pyörremyrskyksi.
Tuntui kuin kieppuisin taivaalla, mutta tunsin jalkani jykeviä kostealla, kovalla maalla. Yhtäkkiä valtava tuulen hengähdys syöksähti selkääni päin valtavalla voimalla. Kaaduin maahan, kaikki neljä raajani olivat maassa, olin onnistunut ottamaan käsilläni vastaan. Tunnustelin maata, joka tuntui yhtäkkiä hyvin paljon pehmeämmälle. Silmäni olivat yhä ummessa, en saanut niitä millään avattua, mutta miten sitten olin onnistunut ottamaan käteni juuri oikealla hetkellä eteen, etten kaatunut suin päin naamalleni? Uusien tuulenvireuden mukana, jotka vahvistivat pyörremyrskyä ympärilläni - tuli myös viiltävää kipua. Suuni aukeni pieneen, mutta sitäkin tuskaisempi pihahdukseen. Sieraimiini levisi veren ikävän tungeksiva haju. Se täytti koko hajuaistini, enkä pystynyt enää hengittää. Suuni supistui kiinni, korvani eivät enää keränneet ääniä ympäriltäni. Ainut aisti, joka toimi oli enää tunto. Tunsin vahvan polttelevan kivun kaikkialla ruumiissani. Se hyökyy aaltona kurkkuuni. Kurkkuni tuntui olevan tulessa, hirveän kuiva, mutta palava. En pystynyt hengittämään, joten mikään ei sammuttaisi sitä. Nytkähdin taas pyörremyrskyn kieppuessa ympärilläni. Olisin varmasti rääkynää valtavasta määrästä kipua, jos olsin siihen kyennyt. Eikö kukaan huomannut minua? Ei - ei kukaan, sillä olin varmaankin yhä hämärän metsän rajoilla. En ollut ikinä tuntenut näin paljoa kipua, se oli hirveää. Miksi tämän piti kestää näin kauan, mikä tämän aiheutti, miksi?
Miksi aina kun astuin metsään, kipu lävisti sisukseni?
Olenko oikeasti se mitä luulen, miksi muut minua luulevat?
Mitä minun pitäisi olla?
Mitä minun pitäisi tehdä, miksi?
Jatkuuko koko elämäni tällaisena?
Mistä tiedän mitä minun pitäisi olla,
tehdä, sanoa, jos en ikinä saa tietää sitä? Miten oli mahdollista käydä näin, miksi en saanut sitä selville, elämääni ei mahtunut melkein mitään muuta kuin kipua, miksi? Miksi vain tätä synkkää, varjojen kätkemää verta, kauhua, kipua ja tuskaa?
Miksi vain loputonta pimeyttä, pohjatonta tuskaa ja loputonta kipua? Miksi ei voinut olla ihanaa lämpöä,
huoletonta naurua ja sädehtivää auringonpaistetta?

             Makasin viileällä, mutta pehmeällä maalla. Räpyttelin silmäni auki, kolea ilma oli vaihtunut usvaiseats pyörremyrskystä kirkkaaksi valoksi. Henkäisin hämmästyksestä, oliko kaikki äskeinen ollut vain kamalaa, hirveää ja epäinhimillistä unta? Suljin taas silmäni, oloni oli kihelmöivän virkeä. Yhtäkkiä sieraimiini läpi tulvahti ihana, uusi, mutta silti jotenkin hyvin tuttu tuoksu. En ollut ikinä ennen tuntenut sen hakua näin hyvin, rakastanut sen hajua, sitä itsessään. Silmäni avautuivat eri kirkkaina auki. Ymmärsin haistavani tuoreen, ihanan veren hajun. Haistoin sen hyvin kaukana, viiden kilometrin päässä, miten? Näin kyljelläni maatessani linnun pyörähtävän lentoon, kolmen kilometrin päässä olevalta kuusen toiseksi korkeimmalta oksalta, miten?
Kuulin lehtipuun kahahtavan takanani. Kuin salamaniskusta, pääni käännähti refleksinä äänen suuntaan. Minun ei edes tarvinnut ajatella sitä, miten?
Ymmärsin erään asian. Tuntemani pyörremyrsky ei ollut unta, mutta se ei myöskään ollut viuhunut tornadona ympärilläni, vain sisälläni, minussa. Noustessani pystyyyn, näkökenttäni oli valtavan suuri, näin hämähäkin kutovan verkkoaan kahden kilometrin päässä olevalla revennällä koivun lehdellä. Käteni, ei - valtavat tassuni olivat tukevasti maan päällä. Terävät, vahvat kynteni kiilsivät auringonsäteen hohtaessa. Astun askeleen edemmäs, lävitseni virtasi tuoretta, puhdasta voimaa.
Olin ihmissusi.